VALOKUVASTA

Somettomia päiviä: 63
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies sanoo minun näyttävän tyylikkäältä, kun suuntaamme kylän baariin ja päälläni on lötkön ryppyiset kotivaatteet

_____

Minulla ei ole ruska-ajasta Lapissa lainkaan muistoja. Syksy on pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta se ainoa, jolloin en ole siellä vieraillut. Meidän perheessämme tämä aika on kuulunut enempi miehiselle metsästyskulttuurille ja kosteille Oktoberfesteille.

Nyt olen kuitenkin täällä ja katselen ympärilleni. Ruohokanukan varvut alkavat punertua ja koivut kellertyä. Suot hengittävät usvaisina. Nätiltähän tämä näyttää. En kuitenkaan ota yhtä ainoaa valokuvaa.

Olen kuvannut näinä somettomina kuukausina uskomattoman vähän. Lähinnä napannut muutaman snapshotin tyttärille tai ottanut kuvakaappauksen netistä muistaakseni myöhemmin.

Valokuvaus on kokenut uskomattoman muutoksen viimeisten vuosikymmenten aikana. Ensin tulivat digikamerat ja taakse jäi aika filmirullineen, valokuva-albumeineen sekä tarpeineen tarkasti miettiä, mistä kuvan ottaisi, kun niitä kaiken kaikkiaan saattoi napsia vain kaksikymmentäneljä. Sitten kehittyivät kamerat kännyköiden sisällä, jolloin enää ei edes fyysistä kameraa tarvinnut kantaa mukana, kun puhelin kulki taskussa koko ajan. Aikanaan niin tarkoin varjelluista ja harvinaisistakin valokuvista tuli osa arkipäiväistä kommunikaatiota. Kun some vielä kehitti lukuisia alustoja kuvien vaihtamiselle, uusi kulttuuri oli valmis.

Minä en ole koskaan ollut intohimoinen kuvaaja. En ole omistanut järjestelmäkameraa enkä katsonut ympäröivää maailmaa linssin läpi. Valokuvat ovat olleet minulle osa muistoa. Samalla tavoin kuin päiväkirjatkin. Sillä muistoihminen minä olen. Isosti.

Kirjastoni nurkassa lepää parikymmentä vanhanaikaista valokuva-albumia. Niissä on kuvia 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Tämän jälkeen valokuvamuistojen putki katoaa sen seitsemän erilaisen tietokoneen kovalevyille, joita perheessämme on ollut. 2010-luvun alusta muistot heräävät uudelleen henkiin. Ne saapuvat Facebook-tilini kuvakansioihin. Tällä hetkellä nuo muistot makaavat tietokoneeni syövereissä pullautettuina varmuuskopioksi.

Runoilin kerran, että nuoruudessa elämä on odotus, vanhuudessa se on muisto ja että keski-iässä se pitäisi ehtiä elää. Kaarran parhaillani keski-iästä kohti vanhenemisen porttia. Tiedän, että muistoista tulee minulle vielä tärkeitä. Ja harmittaa, etten tule saamaan niistä kunnolla otetta. Valokuvien kulttuurievoluutio on vienyt minulta tavan tallentaa muistojani vanhuuden varalle. Samaan on vaikuttanut oman someni rappioituminen.

Huomaan apeutuvani. Poimin kännykän käteeni ja astun terassille. Nappaan kuvan syksyisestä ilta-auringosta tunturissa. Jonakin päivänä saatan haluta sen muistaa.