POSTIA

Somettomia päiviä: 109
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: En jaksa kehua ketään

_____

Saan kirjeen. Kuoressa on käsin kirjoitettu osoite ja kulmassa kaunis postimerkki. Lähettäjän osoite kertoo kirjeen kulkeneen parisataa kilometriä. Avaan kirjeen innokkaasti. Arvaan oikein, kuka sen on kirjoittanut.

Kun lähdin somesta, sain paljon kommentteja jäähyväispistaukseeni. Yksi niistä kuului ”ruvetaanko kirjoittamaan kirjeitä?” Ei ollut kummallista, että kysymys tuli kirjailijalta. Meillä kirjoittajilla kun monilla löytynee historiasta kirjeenvaihtohistoriaa.

Kirjoittamishistoriasta huolimatta kirjailijakollegani aloittaa, ettei hänen kotoaan löytynyt kirjepaperia. Keneltäpä enää löytyisi. No kirje on raapustettu printteripaperille. Käyhän se niinkin. Seuraavaksi hän pyytää anteeksi käsialaansa. Kun niin harvoin enää tulee mitään kirjoitetuksi käsin kaunokirjoituksella. Minua ei haittaa. Päinvastoin. Kuinka ihanalta tuntuukaan pitää kädessä oikeaa kirjettä ja lukea koukeroista analyysia kirjoittamisen tunteista. Ne ovat niin tuttuja. Ja vaikeitakin. Tällaisia ajatuksia en koskaan saanut somessa, vaikka kaveripiiristäni kolmasosa oli kirjoittavaa kansaa.

KEHTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 78
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Tytär kehuu kalakeittoani

_____

Radio haastatteli minua lasten aikuistumisen jättämästä tyhjyydestä, hetimiten kun olin sitä pohtinut. Hakemaani vertaistukea tuli jo puhelimitse ohjelmaan reippaasti ja monia pidempiä tarinoita jälkikäteen sähköpostilla. Näinollen radiokanava päätti tehdä haastattelusta myös klipin suoratoistopalveluun.

Olin kertonut haastattelusta ja sen ajankohdasta perheelle ja kahdeksalle ystävälle. Olin numeroon tyytyväinen. Michelle Obama kertoi tarinassaan, että hän sai pitää Valkoiseen taloon muutettuaan kymmenen lähimmän ystävänsä yhteydenpidon itsellään. Muut hoiti henkilökunta. Ihmisellä kun ei kuulemma voi olla enempää kuin kymmenen oikeaa ystävää. Olen hyvin lähellä tuota numeroa.

Kaksi ystävistäni kuunteli haastatteluni suorana. Muut pyysivät linkkiä tallenteeseen. Se tuli tänään. Ensimmäisenä uudelleenkuuntelen haastattelun tyttärien kanssa. Molemmat ovat saapuneet pitkäksi viikonlopuksi pohjoiseen. Saan sympatiaa. Seuraavaksi lähetän linkin ystäville, jotka ovat sitä pyytäneet.

Tunnen halua lähettää linkin useammalle tuttavalle. Minähän olen pyytänyt radiossa vertaistukea. Eikö olisi todennäköisempää saada sitä joltakulta, jonka tunnen jo entuudestaan, kuin aivan tuiki tuntemattomalta. Lähetän linkin kaksi kertaa. Sitten on pakko lopettaa. Jossakin kinnaa. Itseään ei saa tuoda esille. Johan se kuuluu kansakuntamme peruseettisiin käytöstapoihin.

Yllättäen ymmärrän jotakin uutta somesta. Paljon puhutaan somen synnyttämästä dopamiinipiikistä, kun saa peukutuksia. Tästä näkökulmasta en ole kuullut mitään. Siis siitä, kuinka helppoa on somessa postata linkki omaan kirjaan, sen arvosteluun, kirjoittamaansa lehtijuttuun tai haastatteluun, kuten tässä tapauksessa. Linkkaus kun on vain yksi painallus. Ja somekentässä tällainen on aivan tavallista. Itsensä esilletuomista ei tarvitse hävetä. Yksi järjestelmän tehtävistähän on juuri tämä. Mutta auta armias, jos yrität nostaa itseäsi esiin somen ulkopuolella, suoralla kontaktoinnilla. Ihan läheisimmille se onnistuu. Mutta muuten ei kyllä kehtaa.

KIUKKUISEN POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 73
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Eipä mitään

_____

Somettomuutta takana kaksi ja puoli kuukautta. Tänään nousee ensimmäisen kerran kiukku. Halu postata faceen kitkerä teksti linkin kera. Linkki olisi vienyt radio-ohjelmaan, joka sai aamupalan takertumaan kurkkuuni.

Tiesin, että media on nostanut esiin suomalaisen geenitiedon valumisen bisnesjättien omistukseen. Fokuksessa ovat biopankit, joista yhden kanssa olen tehnyt paljon työtä. Radio kutsuu kuultavaksi herra geeniprofessorin, jota media tykkää kuunnella. Suurin osa mitäänsanomattomasta tekstistä soljuu aamupalan yli toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Kunnes professori vastaa toimittajan kysymykseen biopankkien sisältämästä tiedosta: ”No kyllähän biopankkimateriaalista muutakin informaatiota voi saada kuin geenitietoa, esimerkiksi dataa aineenvaihduntatuotteista, kuten proteiineista”. Tunnen savun nousevan korvistani. Kahvi jää juomatta ja postaus kirjoittamatta. Näin se olisi mennyt:

Kun maassamme on ajettu tiedejournalismi maan rakoon, johtaa se siihen, että tutkijoiden annetaan radiossa puhua pelkkää peetä. Johan se on kauan tiedetty, että tutkijat eivät ole omimmillaan mediassa. He ovat liian tutkijoita. Ja sekin on tiedetty, ettei tavallinen toimittaja, jolla ei ole tiedetaustaa, pysty haastamaan tutkijaa. Mikä on lopputulos? Tavallinen kuulija/lukija/näkijä saa virheellistä tietoa, jota hänkään ei pysty kriittisesti tulkitsemaan, kun perustiedot puuttuvat. Haloo hyvät mediaystäväni täällä somen syövereissä, pliis herättäkää tiedejournalismi takaisin henkiin!

Edesmenneen someni tuntien jutun olisi lukenut kaksikymmentäyksi ihmistä, kahdeksan olisi sitä peukuttanut ja yksi kommentoinut. Hänkään ei ole median kanssa työskentelevä.

Näinollen kannattaako tässä nyt olla kiukustunut, ettei ole somessa. Kun somen kautta asiantuntijana vaikuttaminen ei ole minun osaltani toiminut. Harmittaa vaan, ettei se tunnu toimivan millään muullakaan tavalla. Aamukahvipöydän ääressä itsekseen puuskuttaminen ei tuo tähän maahan parempaa tiedejournalismia.

POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 35
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ystävättären tytär sanoo puhelinvideon kommenttina, että näytän kivalta

______

Tänään olisin linkannut facebookiin kommentin Twitteristä. Se on lähetetty tietooni kuvana puhelimen välityksellä. Siinä minulle tuntematon mieshenkilö kertoo, että jos puhtaasti katsotaan julkaistuja töitä, minun mieheni on suurin nero mitä Suomessa on nähty.

Kirjoittaisin postaukseen olevani ylpeä vaimo ja samaa mieltä. Postaukseni saisi runsaasti peukutuksia. Mieheni kautta tuntemani kaveripiiri kirjoittaisi lukuisia kivoja kommentteja.

Joillekin postaukseni toisi pahaa mieltä. Sanoohan jo suomalainen sananlaskukin, että se jolla onni on, onnen kätkeköön. En ole koskaan syväanalysoinut sanontaa. Korkeintaan pitänyt sitä idioottimaisena. Vieläkään en sanontaa kokonaan allekirjoita, mutta raja tulee ehkä siinä, etten tänään huuda iloani maailman turuille ja tuhansille ihmisille. Vähempi riittää. Lähetän kuvan Twitter-tviitistä molemmille tyttärille. Saavat hekin hetken iloita isänsä saamasta hienosta palautteesta.

POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 4
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun tiimiä hyvistä suorituksista lomani aikana

_____

Ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa oire somen puuttumisesta on mielipaha, joka syntyy somepostauksen ajatuksesta ja siitä, ettei sitä saa kirjoittaa.

Tänään olisin postannut kuvan uuden Helsingin asuntomme parvekkeelle kasvattamistani valmuista ja ensimmäisestä auenneesta kukasta. Oheen olisin kirjoittanut seuraavaa:

Valmu on puhjennut kukkaan. Tällä kertaa parvekkeelle. Se on ainoa linkkini kadotettuun puutarhaan. Silti en ole surullinen. Päinvastoin. Hymyilen.

Vanhimmat teistä ehkä muistavat, että valmu on unikon vanha nimi, yhä edelleen virallinen, mutta vähemmän käytetty. Ruotsinkielisille nimi on itsestäänselvä. Vaikka unikko kirjoitetaankin ruotsiksi vallmo, lausuntamuoto on sama.

Sukunimenä Valmu on harvinainen, vaikkakaan ei suojattu. Meidän sukunimihaarassamme sitä kantaa parikymmentä henkilöä, joista seuraavassa sukupolvessa valtaosa on tyttöjä. Näinollen Heikki Valmun 1800-luvun loppupuolella käyttöönottama nimi uhkaa vaipua hänen jälkeläistensä kohdalta historiaan.

Heikki Antinpoika saapui Hämeen Sääksmäellä sijaitsevalle Paavolan tilalle renkinä. Talossa oli viisi tytärtä, joista vanhin oli ottanut tilan hoitaakseen. Mieskin tyttärellä oli, mutta tämä oli joutunut hourulaan jo ennen Heikki Antinpojan saapumista. Niinpä Heikki nai itsensä tilalliseksi sängyn kautta. Sukunimi häneltä kuitenkin puuttui. Heikki oli kova poika lukemaan. Nytkin hän oli lukenut Aasiassa kasvavasta punaisesta kukasta, josta kansa uutti ooppiumia. Niinpä Heikki päätti muuttaa tilan pellot unikkoviljelmiksi ja ottaa kukan sukunimekseen.

Meillä molemmat tyttäret vaihtoivat nimekseen Valmu tultuaan täysi-ikäisiksi. Mies sanoi olevansa asian kanssa ihan sinut. Miehen suku ilmeisesti ei niinkään.

Nyt tyttäret ovat pohjoisessa. Sielläkin talomme kupeessa kasvaa valmu, sellainen pienikokoinen tunturivalmu. Se puhkeaa keltaiseen kukkaan näinä päivinä. Olisiko siinä minun uusi alter egoni?