PAINOSTA

Somettomia päiviä: 89
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu pitämääni kokousta

_____

Poljen töihin kauniissa syysaamussa. Seuraava äänikirja on lopuillaan. Virpi Hämeen-Anttilan Paino on saanut minut niin ajattelemaan, ihailemaan kuin itkemäänkin. Kirja on erinomaisesti rakennettu yhdistelmä tietoa ja omaa kokemusta. Aihe on paitsi yleisesti tärkeä, se on minulle hyvin henkilökohtainen. Puhutaan oman kehon hyväksymisestä.

Minä olen ylipainoinen. En ollut sitä lapsena, enkä vielä aikuisuuden kynnykselläkään. Painoa alkoi kertyä elämän ongelmien ja ahdistuksen myötä. Mukana seurasi kirjassa hyvin kuvattu sosiaalinen halveksunta ja itseinho. Tämän jälkeen aikuinen elämä onkin ollut sahaavaa painon pudotusta ja sen palaamista. Isot pudotukset ovat kuitenkin olleet systemaattisia pidemmän ajanjakson hitaita projekteja, joihin on aina liittynyt paljon liikuntaa. Biologina olen ymmärtänyt riittävästi ihmisen aineenvaihdunnasta, etten koskaan retkahtanut nopeisiin trendidieetteihin, joissa paino palaa ekstrana takaisin hyvin nopeasti. Minulla se on aina hiipinyt takaisin hitaasti. Mutta palannut kuitenkin.

Oman kehon hyväksyntä on uskomattoman tärkeää, oli ihminen sitten ylipainoinen, liian laiha tai muuteen vaan erilainen. Kärjistäen voisi väittää että jokainen nainen maailmassa on jossain vaiheessa kamppaillut oman kehonsa hyväksymisen kanssa. Seikka, joka vaikuttaa merkittävästi niin sosiaaliseen elämään, parisuhteeseen kuin omaan mielenterveyteenkin.

Minä päätin hyväksyä oman kehoni erityisen haastavana ajanjaksona. Vaihdevuodet lisäsivät painoa ja elämä oli murroksessa lasten aikuistuessa. Lakkasin käymästä vaaalla. Lopetin ruoka-aineiden kyttäilyn ja revin kiellettyjen ruokien listan. Käänsin mieleni asetukset kohti nautintojen hyväksymistä ja pois raapivasta itsekurista. Aloin nauttia niin ruokailusta kuin liikunnastakin, kun niihin ei enää ollut sidoksissa epäterve painon tarkkailu.

Kun poistuin facebookista, kirjoitin yhtenä triggerinä olleen ylipainooni liittyvät mainokset. Pitkän aikaa minulle tyrkytettiin kaikenlaisia laihdutusmömmöjä. Viimeinen niitti oli mainos ”oversized linen clothes”, jonka mainitsin myös lähtöpostauksessani. Yksi kommenteista tuohon postaukseeni oli, ettei sitä kannata facebookia syyttää, jollei hyväksy omaa kehoaan. Allekirjoitin tästä väitteestä vain hitusen. Sen että kehon hyväksyntä on tärkeää. Minähän työskentelin kehon hyväksynnän kanssa aktiivisesti ja olin mielestäni hommassa voitolla.

Sen sijaan minua ärsytti facebook. Juttelin asiasta kerran työpaikan lounaspöydässä, kun paikalla oli monia IT-insinöörejä. Kysyin, tekevätkö somejätit kuva-analyysia, kun ne ehdottavat minulle kaikkea ylipainoon liittyvää. Työkaverit vakuuttivat, että eivät tee. Ettei sellainen olisi mahdollista ilman suurta panostusta automatisoituihin ja hyvin älykkäisiin kuva-analyysiohjelmiin. He korostivat vielä, että mainokset johtuvat hauista tai ostoista, joita olen tehnyt netissä. Tässä he ovat väärässä. Minä en ole koskaan googeloinut mitään, joka liittyisi ylipainooni tai laihduttamiseen. Minä en ole ikinä ostanut laihdutuskuureja, enkä varsinkaan tilannut netistä pellavavaatteita kokoa XXL. Sen sijaan joissakin someen postatuissa kuvissa olen sellaisissa esiintynyt.

Ilman noita jatkuvia mainoksia, jotka muistuttavat minua ylipainostani, minä yksinkertaisesti voin kevyemmin. Ja päivä päivältä opin hyväksymään kehoani paremmin. Mikä puolestaan parantaa mielialaani entisestään. Tämä kaikki siis ilman facebookia.

EN TYKKÄÄ

Somettomia päiviä: 87
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystäväni terveitä arvoja, vaikka hän tekeekin liikaa töitä

_____ 

Istun töissä uudella työpisteelläni. Googeloin kokousten välillä talviuintiseurani sivustoa, kun illalla pitää noutaa uuden kauden avain. Avaan Google Chromen ja kun siirryn naputtamaan tekstiä, selain tarjoaa minulle aikaisempia hakujani. Ei siinä mitään. Niinhän se on aina tehnyt. Kunnes silmäni tarttuvat ehdotettuihin sivuihin. Siinä on listattu nettisaitit, joita olen hakenut puhelimella, en tietokoneella. Miten ihmeessä se on mahdollista? Minun puhelimeni ei osaa mitenkään jutella tietokoneeni kanssa. Ja minähän olen somettomuuteni alussa katkaissut koneeni IP-linkin, jolloin Googlen ei pitäisi tietää, kuka minä olen.

Päädyn ratkomaan tätä pikkuruista kummallisuutta. Huomaan että vain Googlen Chrome toimii edellämainitusti. Muut selaimet eivät entisiä saitteja ehdota. Varttitunnin päästä syy on selvillä.  Olen unohtanut kääntää päälle IP-osoitteen katkaisemisen, kun edellisen kerran olen sen disabloinut.

Työpaikka kun vaikeuttaa kovasti erinomaista päätöstäni pysyä IT-jättien ulottumattomissa. Tietokoneen IP-osoite tarvitaan työpäivän aikana monta kertaa. Erityisen tärkeä se on etätyön VPN-yhteyttä muodostettaessa. Mutta sitä käyttää myös nettiprinttaus ja autentikointi firman nettipohjaisiin järjestelmiin. Näinollen päivän aikana minun täytyy napsutella Freedomea yhtenään päälle ja pois. Homma ei ole erityisen sujuvaa ja nähtävästi välillä en muista sitä tehdä.

Kun tuijotan nettiselaimen etusivua, näen pienen itseni suuren Googlen näkökulmasta. Siellä se istuu pikkuriikkisen Suomen alanurkassa, kädessään älypuhelin ja pöydällä tietokone. Välillä se käy talviuimassa, joskus Fazerin kahvilassa aamupalalla. Se on osallistunut kesän 2020 pyöräilyn kilometrikisaan ja tykkää käydä teatterissa. Sitä coachataan johtamisessa ja se tykkää kokata punaista currya kanalla. Kaikki tämä on totta, mutta siitä en kyllä tykkää, että kylmä koneäly jossakin piilaakson syövereissä käyttää noita tietoja omiin manipulatiivisiin tarkoituksiinsa.

MISTÄ TIETO TULEE

Somettomia päiviä: 70
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Saan useita kommentteja antamastani haastattelusta, suurin osa positiivisia, kaikki kuitenkaan ei

_____

Selaan puhelimella tilaamaani digilehteä. Vieläkään ei ole syntynyt tapaa, jolla lehteen tutustuisin. Ei ole paperilehteä viikonloppuisessa aamupalapöydässä eikä uutisimua työmatkajunassa. Oikeastaan en edes muista, että puhelimessani on sovellus, jolla voin lukea lehteä. Äsken se tuli mieleeni.

Mietin facebookia tietoa tuottavana välineenä. Jo sanassa on harha. Some ei tuota tietoa. Se välittää sitä. Ja sitäkin varsin valikoidusti. Kaikki uutiset eivät siellä kulje. Vain tiettyjä aiheita nousee esiin. Niitä joista oma some-kupla on kiinnostunut ja joista se puhuu. Toisaalta näiden osalta systeemi toimii varsin nerokkaasti. Sinun ei tarvitse proaktiivisesti käydä seuraamassa kymmentä erilaista blogia tai lukea tabletilta kolmea erilaista lehteä. Riittää kun painat puhelimestasi yhtä ainoaa kuvaketta ja sen päivän feedi on edessäsi. Tai siis sen mitä algoritmi on eteesi nostanut. Näet nopeasti, mistä sinä päivänä puhuvat ihmiset, joiden mielipiteistä olet aiemminkin ollut kiinnostunut. Tai ainakin luulet näkeväsi. Mutta se riittää. Useimmille. Ja mkäli ei riitä, ainahan voi mennä internettiin lukemaan lisää.

Internetissä on kaikki, sanotaan. Se on mullistanut viestinnän, sanotaan myös. Mutta välittääkö internet oikeasti tietoa? Eikö se ole vain sekalainen ja valtava kasa informaatiota? Osa siitä vanhaa ja väärääkin. Nettiin täytyy mennä. Osata etsiä. Ja osata evaluoida löydetyn tiedon oikeellisuus. Esimerkiksi wikipediaan uskotaan täydellisenä totuutena. Nuoriso kasvaa koulussa kaivamaan siitä tietoa, mutta ajatteleeko kukaan, mistä tieto sinne tulee ja kuka sen sinne laittaa..

Esimerkiksi wikipedian henkilösivuista vain 17% on naisia, vaikka maailmassa on naispuolisia ihmisiä pikkasen enemmän kuin puolet. Vuosittain kansainvälisenä naistenpäivänä kokoontuu eri puolilla maailmaa naisia kirjastoihin lisäämään wikipediaan lisää tietoa naisista.

Itse hermostuin viime keväänä, kun miehestäni oli wikipediasivu, mutta minusta ei. Olinhan kuitenkin julkaissut jo seitsemän nuortenkirjaa. Älähdin asiaa somessa. Sanoin että koululaisten on vaikea tehdä minusta kirjailijaesitelmiä, kun tietojani ei löydy netistä. Wikipediaan syntyi sivu minusta seuraavana päivänä. Vieläkään siellä ei näy kaikkia kirjoittamiani kirjoja, kuten ei mieheni sivuilla hänenkään.

Kysyn mieheltäni tunturikahvilassa, miten wikipedia toimii. Mistä tieto tulee. Miten sitä päivitetään. Ja kuka homman maksaa. Hän ei osaa vastata. Uteliasta mieltäni harmittaa.

Siitä huolimatta, että wikipedian ideana on tavallisen ihmisen mahdollisuus päivittää sitä, lähteiden kera siis, täytyy kaiken takana olla organisaatio. Ihmisiä, jotka valvovat sisältöä, vastaavat ulkoasusta ja päivityksistä. Ja näiden ihmisten työ maksaa. Ihan niinkuin maksaa facebookin ja googlenkin organisaatioiden. Seikka, joka on johtanut ne keräämään rahaa kohdennetulla mainonnalla eli rumasti sanottuna manipulaatiolla. Mutta wikipediassa ei ole mainoksia. Mistä raha siis tulee? Kuka tämän kaiken maksaa? En tiedä. Höh.

ISOVELI VALVOO

Somettomia päiviä: 37
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Noudan tyttären Jorvin sairaalasta päiväoperaation jälkeen. Hän kömpii pienen Fiatini takapenkille sykkyräasentoon. Selkäleikkaus on kieltänyt nuorelta naiselta istumisen viikon ajaksi.

”Mulla on yksi friikkukeikka tälle saikkuviikolle”, tytär sanoo.

”Pystytkö tekemään sen mahallaan sängyllä maaten”, kysyn.

”Vähän vaikeeta”, aikuinen lapsi vastaa.

”Mulla olisi kellarissa sellainen seisomapöytä. Voisin lainata sulle”, sanon.

Tytär kiittää ja takapenkille tulee hiljaista. Ei tarvitse edes katsoa taustapeilistä. Puhelimella se kuitenkin on.

Hetken päästä takaa kuuluu älähdys. ”Mitä nyt?” säikähdän.

”Et ikinä arvaa, mitä facebook mainostaa mulle. Sähköpöytää!”

Tunnen kylmän tuulehduksen sielussani ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tällainen vakoilu jo sinällään riittäisi kiehuttamaan minua sisältäpäin. Mutta kiehun entistä helpommin, kun kysymys on terveystiedoista. Kun on viettänyt uransa biolääketieteen parissa, tietää että potilastiedoissa on kyse pyhääkin pyhimmästä yksityisasiasta. Eivätkö ihmiset ymmärrä? Vai eivätkö he halua ymmärtää?

ERILAINEN

Somettomia päiviä: 27
Kaverikohtaamisia tänään: 5
Päivän palaute: Naapurinrouva kehuu lastenkirjasarjaani

_____

Jälleen viikonloppu ja pohjoisessa. Tuhannen kilometrin matka edestakaisin joka viikonloppu alkaa tuntua raskaalta. Ensi viikonlopun pysyn pääkaupunkiseudulla.

Monet ihmettelevät, miten jaksan. Miksi edes suostuin tähän. Miehen Lappi-unelman rakentamiseen, vaikka jatkan työssä etelässä. En oikein osaa vastata. Tai jaksa. Itsekseni olen miettinyt, etten ehkä olisi edes lähtenyt tällaiseen ilman kansainvälistä työtäni ja esimerkkiä ulkomailta. Amerikkalainen kollegani asuu North Carolinessa ja käy töissä Bostonissa. Tällainen osavaltiosta toiseen ”commuting” ei ole jenkkilässä edes harvinaista. Eikä se ole sitä Manner-Euroopassakaan. Toinen kollegani asuu Belgiassa ja on töissä Saksassa. Joten onko tämä minun suhaamiseni sitten mitään? Saman maan sisällä sentään liikun.

Samaa tarinaa kerron myös, kun illalla tulevat naapurit kylään. Pääruoan ja jäätelöannoksen välissä puhe siirtyy somettomuuteeni. Tämä ei ole ensimmäinen ”miksi”, jonka kuuleen.

Tänään jaksan kuitenkin selittää pidempisanaisesti. Lämmin ilma, kaunis tunturimaisema ja pari viinilasillista ovat hieroneet kielinystyröitäni.

Mitä useammin tarinaa kerron, sitä selkeämmäksi se muotoutuu. Siinä ovat yhä edelleen niin mielen manipulaattorit kuin oma ajankäyttökin. Myös uusi aika versus vanha. Mutta keskiöön kirkastuu koko ajan vahvemmin tekoäly, joka vääristää viestiäni, jota haluan kertoa. Korostan, että kirjoittajana haluaisin kertoa tarinoita, joista haluaisin jokaisen lukijan voivan itse päättää, minkä niistä haluaa vastaanottaa. Päätöstä ei tulisi tehdä tunteeton tekoälykoneisto.

Naapuri kysyy, miten tästä kaikesta voi tietää mitään. Vastaan, että kaikkihan on ihan julkista tietoa. ”Common sense”, sanon. ”Ai tavallistako?” jatkaa toinen naapuri. ”Ei, sinä et kyllä ole millään mitalla tavallinen.”

POISTUMINEN

Somettomia päiviä: 1
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun vakuutusvirkailijaa, joka hoitaa minulle korvauksen autoni kuljetuksesta pelkällä puhelinsoitolla

_____

Somesta poistuminen ei olisi onnistunut minulta teknisesti ilman tytärtäni. Vaikka olen töissä terveysteknologisessa yrityksessä, en ole tietoteknisessä osaamisessa sieltä näppärimmästä päästä. Erilaiset järjestelmät ovat nousseet niin määrässä kuin monimutkaisuudessaan tasolle, jota en haluakaan hallita. Sanon yleensä olevani tällaiseen aivan liian vanha. Lauseessa piilee vain puolitotuus. Toinen puoli liittyy systeemien epämiellyttävyyteen.

Omalta osaltani some on ollut yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti facebookia. Sitä se on ollut kymmenen vuotta. Aikuisten tyttärien ja muutaman ystävän kehoituksesta loin myös Instagram-tilin jokunen vuosi sitten. Tein sen nuortenkirjailijan imagollani. Postauksia olen sinne laittanut vain muutaman. Sovelluksessa olen lähinnä kurkkinut muita, tyttäriä enimmäkseen. Twitteriin en ole liittynyt. Koska some on minulle ollut pääasiassa tekstin tuottamista, en millään olisi pystynyt saamaan sanottavaani140 merkkiin. LinkedInissä minulla on työprofiili, koska tein jo alkuunsa itselleni selväksi, että työasiat eivät kuulu facebookiin. Tästä huolimatta en ole avannut LinkedIniä kuin muutaman kerran vuodessa hyväksyäkseni massiivisen määrän yhteyspyyntöjä. Tämä tarkoittanee, että pidän työasiat mieluiten työpaikalla, jonne ne kyllä kuuluvatkin.

En koe tarpeelliseksi sulkea LinkedIn-tiliä, koska en sitä koskaan edes käytä ja voihan olla että työurani tulee tätä rekrytointi-kanavaa joskus vielä tarvitsemaan.

Instagramin sen sijaan käännän päältä nopeasti. Homma hoituu yllättävän helposti. Facebookin kanssa otan pienen aikalisän. Haluaan tililtäni talteen yhtä jos toista, ennen kuin pääsy takaisin kokonaan lakkaa. Pullautan ulos listat kavereistani, ryhmistä joihin olen kuulunut sekä kaikki omat postaukseni teksteineen ja valokuvineen. Teen myös jonkin verran tutkimustyötä. Listaan ylös paljon tykättyjä juttuja kuten myös vain minimaalisesti huomiota saaneita. Olenhan minä tutkija luonteeltani.

Kun lopetan tilin, systeemi kysyy minulta moneen otteeseen, olenko nyt ihan varma. Olenhan minä. Silti jossakin sisälläni värähtää kun painan kuvaketta ”yes”.

Facebook on kahdesta IT-jätistä se toinen toiminnassaan vastenmielinen. Toinen on Google. Näitä yhdistää liiketoimintamalli, joka on kaikessa raadollisuudessaan tarina hyvän muuttumisesta pahaksi. Molempien synty oli ideaalinen. Internetin, hakukoneiden ja sosiaalisen median tuli olla ihmisille ilmaista. Hieno ajatus, joka kuitenkin törmäsi kohta seinään. Mikäli nämä olivat ilmaisia, millä toiminta sitten rahoitettaisiin. No mainoksilla tietysti. Joista hyvin pian tulikin sitten ihmisen mielen manipulaattoreita. Näiden jättien lisäksi alalla on muitakin toimijoita, kuten Amazon, Microsoft ja Apple. Eivät nekään ole bisneksessään puhtaita, mutta koska heillä on nettitoimintojensa ohella muutakin liiketoimintaa, ei ihmisten manipuloinnin ole tarvinnut nousta pääasiaksi.

Mikäli somen lopettaminen on teknisesti helppoa, Googlen harjoittaman vakoilemisen poissulkeminen omasta elämästä on paljon vaikeampaa. No, minulla ei ole onneksi gmail sähköpostitiliä, joten siitä ei tarvitse välittää. Googlen hakukonetta sen sijaan käytän paljon, niin tietokoneelta kuin puhelimestakin. Niinpä piipahdan ostamassa F-securelta Freedome sovelluksen kolmelle eri laitteelle ja asennan sen sekä työ- että kotikoneeseeni ja puhelimeen. Näinollen Googlen ei tulisi enää saada selville, kuka minä olen ja missä.

Eikö niin, että poikkeus vahvistaa aina säännön? Olkoon näin siis tässä somettomuudessanikin. Päätän olla poistamatta puhelimestani WhatsAppia, omisti sen sitten Facebook-hirviö tai ei. Mutta lupaan itselleni kiinnittää entistä tarkempaa huomiota, kuinka sovellusta käytän. En enää lähettele linkkejä enkä postaa palavia mielipiteitä. Käytän sovellusta vain pehmeässä perhe- ja kaveriviestinnässä.

Piste. Siinä se nyt sitten oli.

VIIMEINEN POSTAUS

Soutajatunturi, Pelkosenniemi, Lapin maakunta

_____

Loma on lopuillaan ja se on tehnyt tehtävänsä. Olen viettänyt paljon aikaa itsekseni. Ajatellut. Pesin ikkunatkin. Kuuntelin samalla Jaron Lanierin kirjaa ”10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt”. Haluan tässä heti alkuun korostaa, että kirja ei saanut minua tekemään päätöstäni. Järisyttävä opus onnistui kuitenkin kaatamaan bensaa sisälläni palaviin liekkeihin. Näinollen päätös ei lopulta ollut ollenkaan niin vaikea kuin olin aiemmin kuvitellut.

Tämä pitkähkö postaus olkoon täten minun viimeiseni facebookissa.

Lanier puhuu kirjassaan paljon somen suurimmasta ongelmasta eli mielen manipuloinnista ja sen vaikutuksista nykymaailmaan. Tämä kaiken juurisyy eli somen liiketoimintamalli, jossa maksetaan ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, ei kuitenkaan ole pääsyyni somesta poistumiseen. Vaikka myönnänkin että viime viikkojen ”oversized linen clothes” mainokset ovat onnistuneet läikyttämään kuppiani reippaasti yli äyräiden. Kyllä se sattuu, kun joku epämääräinen kuva-analyysiin keskittynyt tekoälyalgoritmi analysoi jossakin pilven reunalla minun ylipainoani ja pellavahousujani.

Mutta ne ovat enempi tuon juurisyyn johdannaiset, Lanierin kirjan kohdat kolme, kuusi ja seitsemän, joka ovat sysänneet ajatukseni raiteelle, jota pitkin nyt täältä poistun. Me kaikki muutumme somessa onnettomiksi ja empatiakyvyttömksi kusipäiksi, hän sanoo. Juuri näin minulle on käynyt.

Ystävätär tuli saunomaan luokseni yksinäisellä lomaviikolla. Hän on somessa roolilla ”katselija” ja kertoi seuraavansa siellä minun erinomaisen ihanaa elämääni. Minä en tunnistanut kertomusta. Tunsin halua huutaa, että tuo en ole minä. Minähän olen se epävarma ja yksinäinen ihminen, joka kärsii suorituspaineesta ja jolla on alkoholiongelma. Some on kuorruttanut minut kusipäisyyden kultaiseen kuplaan ja epäinhimillisillä algoritmeillaan muokannut tarinaa siten, että kukin lukija näkee siitä oman versionsa. Niinpä minä rikon nyt tuon kuplan ja astun siitä ulos.

Päätös ei ole peloton. Mutta mitä minä siinä pelkään?

Minä en ollut niitä ensimmäisiä facebook-addikteja, niinkuin en ollut ensimmäisiä kännykän omistajiakaan. Mutta lopulta some vei minut. Se loi minulle valheellisen kuvan monista ystävistä. Se antoi mahdollisuuden kurkistella vanhojen työkavereiden ja kauempana elävien tuttavien elämää. Siellä oli alustoja, joilla saatoin seurata lintujen kevätmuuttoa ja nauraa kielikukkasille. Sieltä kuulin uuden kyläyhteisön järjestämistä tapahtumista. Siellä saatoin kuulua vertaisryhmiin, yhtenä tärkeimmistä kirjailijoihin. Ja mikä tärkeintä, siellä minä saatoin mainostaa kirjojani. Tai niin minä ainakin itselleni todistelin.

Pelkäänkö siis, että poistumiseni somesta vaikuttaa negatiivisesti kirjojeni markkinointiin? Ei, sitä en pelkää. Somevaikuttamiseni kirjailijana on ollut lähes vitsi. Se on sitä suurimmalle osalle kirjailijoista. Mikäli kirja on hyvä, se löytää kyllä lukijansa ilman somesuitsutustakin. Ja mikäli se on huono, miksi jonkun pitäisi sitä edes lukea.

Yksi peloistani liittyy some-termiin FOMO eli fear-of-missing-out. Hyvänen aika, mitä jos en kuulekaan kyläyhteisön yhteislauluillasta? Tai mikäli pihatalkoot menevät sivu suun? Mutta rehellisesti, haittaako se? En minä ennenkään kaikkea tiennyt. Eikä minun tarvitse tietää jatkossakaan.

Suurin peloistani on yksinäisyys. Se on sitä somesta poistumisen suhteen, mutta myös ihan arkielämässä, kun lapset ovat aikuistuneet ja mies asuu toisella puolen Suomea. Yritän vakuuttaa itselleni, että peukuttava tuttavuus ei ole oikeaa ystävyyttä. Että oikea ystävyys asuu fyysisissä tai äänellisissä kohtaamisissa. Mutta onko enää edes olemassa oikeita kohtaamisia, kun agressiivinen työelämä vie ihmisiltä päivät ja some illat. Ekselöin viime vuonna blogiini kuukauden ajan kaikki sosiaaliset tapaamiseni. Lopputulos oli surullista luettavaa ja pääsi jopa Helsingin Sanomien sivuille. Silloin päätin tarttua härkää sarvista ja tehdä asialle jotakin. Tavata ystäviä tai ainakin soitella heille. Epäonnistuin hankkeessani surkeasti. Miksi siis tällä kertaa onnistuisin yhtään sen paremmin?

Yksi somekohtaamisen erikoispiirteistä on positiivinen palaute. Lanier nimittää näitä peukutuksia ja positiivisia kommentteja dopamiinipiikeiksi. Lähes huumeeksi siis. Huomioksi, jota voi olla varsin vaikea saada muualta. Varsinkin Suomessa, joka on yhteiskuntana yksi vaikeimmista, mitä tulee positiivisen palautteen antamiseen ja täten arvostuksen kokemiseen. Tätä pelkään kovasti kaipaavani tulevaisuudessa.

Jään kaipaamaan myös monia viisaita postauksia facebook-tuttaviltani. Osan heistä tunnen onneksi ihan oikeasti ja voin siis odottaa jatkossa viisauksia myös todellisissa tapaamisissa. Osa näistä viisaista on kuitenkin vain virtuaalituttavuuksia, jotka näinollen jätän surullisena näille sivuille.

Myös tekstintuottoa tulen kaipaamaan. Minä kun olen niitä, jotka ovat syntyneet kynä kädessä. Teksti on minulle paitsi muoto kommunikoida myös tapa ajatella. Tiivis elämänrytmi on rajannut viime vuosina tuottavan kirjoitustyön minimiin. Näinollen lyhyet somepostaukset ovat olleet tervetullut henkireikä. Nyt ne jäävät. Mutta toisaalta, onko kirjoittamiselle olemassa mitöän rajoituksia. Varsinkaan jos ei ole niin väliä sillä, lukeeko tekstiäsi kukaan.

Liittyen edellä kirjattuihin pelkoihin, mietin seuraavia toimia. Alan kirjoittaa ylös tuntemuksiani. Kirjoitan vanhanaikaisia kirjeitäkin. Ja sähköposteja (mutten gmaililla). Soitan. Kutsun kylään. Menen itse. Järjestän tapaamisia. Alan lukea lehtiä. Seuraan viisauksia kolumneissa, blogeissa ja podcasteissa. Etsin tietoa tapahtumista. Ja vaikka en itse dopamiinipiikkejäni somessa saakaan, pyrin antamaan palautetta muille. Luterilaisen opin ”tee muille kuten tahtoisit itsellesi tehtävän” mukaisesti ehkä tämä käytös tuo lopulta hyvää myös itselleni.

Kiitos teille kaikille näistä mielenkiintoisista vuosista ja erinomaisen hyvää jatkoa itse kullekin! Sinä päivänä, kun some muuttaa liiketoimintamalliaan ja sen aiheuttamat mädät vaikutuksen poistuvat näiltä alustoilta, saatan pohtia paluuta takaisin. Sillä negatiivisesta slaavilaisesta luonteestani huolimatta tahdon uskoa hyvän voittoon.