KEKRIÄ

Somettomia päiviä: 119
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Mies sanoo, että hiukseni näyttävät hyvältä

_____

Olen syntynyt päivänä, jota suomalaisessa kansanperinteessä kutsutaan sadonkorjuun juhlaksi eli kekriksi ja jona on tavattu myös juhlistaa keskuudestamme poistuneita. Vietän päivää miehen kanssa pohjoisessa, enkä täten voi viedä kynttilää isäni haudalle.

Isä asui 1950-luvulla Amerikassa, Philadelphian trendikkäässä kaupungissa. Kun hän sitten seuraavalla vuosikymmenellä sai tyttären lokakuun viimeisenä päivänä, Halloween tuli osaksi lapsuuteni syntymäpäiviä. Jo kauan ennen kuin tämä amerikkalainen juhlapäivä toi Suomeen kaupallisen Halloween-krääsän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun kuuluin facebookin sosiaaliseen piiriin, inhosin siinä eniten syntymäpäivähöpinää. Satoja onnitteluja ihmisiltä, joita tuskin tunsin. Tyhjää heliseviä viestejä. Toinen toistaan kummallisempia emojeja. Tokikin hyväkäytöksisenä ihmisenä kiitin onnitteluista yhdellä yhteisellä postauksella, joka vuodesta toiseen toisti samaa teemaa. ”Mitäs ihmeen hyvää tässä vanhenemisessa oikein on?” Yhtä ainoaa kertaa en itse lähettänyt facebookin kautta syntymäpäiväonnitteluja.

Järkytyn, kun avaan puhelimen. LinkedIn on lähettänyt minulle useita syntymäpäiväonnitteluja puolitutuilta työtuttavuuksilta. En reagoi niihin mitenkään, mutta huomaan ärsyyntyväni. Kuvittelin tämän ainoan sosiaalisen median palvelun, joka minulla vielä on käynnissä, vaikkakin hiljaisena, olevan ammattimainen työpaikkaverkosto. Miten ihmeessä sinne on uinut tämänkaltainen typeryys? Päätän sulkea myös LinkedIn tilini. Tuskin tällaista keski-iän toisella puolen jököttävää rouvashenkilöä kukaan haluaa enää rekrytoida.

Oikeita onnitteluja tulee päivän aikana seitsemän, kolme soittoina ja neljä viestillä. Kaikista tulee erinomaisen mukava olo. Sellainen syvän merkityksellinen. Naputan takaisin kiitoksen, jota oikeasti tarkoitan.

TUOLISTA

Somettomia päiviä: 112
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei

_____

Makaan sohvalla ja katson ylimääräistä uutislähetystä. Terapiakeskuksesta on varastettu tietoja. Omani ovat vuodettujen joukossa. Eilen illalla myöhään tuli sähköpostiin kiristyskirje, jossa kerrottiin sekä terapiakeskusteluni että henkilötietoni laitettavan nettiin, mikäli en maksaisi. Kuulen uutisista, että samanlainen viesti on tullut noin kymmenelletuhannelle kaltaiselleni. Poliisi sanoo, ettei saa maksaa. En ajatellutkaan tehdä niin. Rikosilmoituksen olen jättänyt aamulla, kuten neuvottiin.

Istun terapiassa jälleen. Työnantaja osaa kyllä venyttää työtä tekevän mieltä äärimmilleen, mutta sentään se maksaa terapiakäyntejä kuusi kappaletta vuoden aikana, ettei mieli aivan räjähtäisi. En tunne lainkaan huonoa omaatuntoa purkaessani työnantajan maksamalle terapeutille myös yksinäisyyttäni ja tyhjien iltojen angstia. Olenhan minä kokonaisvaltainen ihminen. Samassa paketissa niin työntekijä, kirjoittaja, äiti, vaimo ja ystävä.

Samalla kaavalla kulutin terapiatuolia myös kolmisen vuotta sitten. Aikana, jolta terapiatiedot ovat nyt vuotaneet eettisesti sairaalle kiristäjälle. Tuolloin yksi kollega oli irtisanoutunut, toinen jäänyt eläkkeelle ja kolmas siirtynyt toisiin tehtäviin. Hoidin yhden työpäivän aikana kolmen ja puolen ihmisen työtehtävät. Se että olen terapiassa itkenyt työnantajani epäinhimillistä asennetta, saa minun puolestani valua ihan mihin tahansa toisten luettavaksi. Toista ovat henkilökohtaisemmat purkautumiset ja menneisyyden haamut.

Mietin sohvan uumenista, että somettomuuteni tuo tähän tilanteeseen niin hyvää kuin huonoakin. Ymmärrän tyttäreltä, että monet ovat avautuneet tietovuodosta ja omasta uhriudestaan facebookissa. Minä en näe näitä. En tiedä, onko joku omasta kaveripiiristäni joutunut vastaavaan tilanteeseen, jossa itse olen. Tämä tuntuu pahalta. Erityisesti tällaisesta vertaistukihörhöstä, jollainen olen. Tilanne on lisäksi sen verran arka, etten halua lähteä julkisesti huutelemaan teille ja toreille, olisiko joku kenties joutunut kiristyksen uhriksi. Tunne on hämmentävä. Miksi ihmeessä olisi ollut valmis tekemään tämän somessa, mutten kasvokkain?

Hyvin pian somettomuuteni hyvät puolet kuitenkin voittavat pääni sisällä. Aivan kuin se, etten näe sosiaalista mediaa, tarkoittaisi ettei sitä olisi olemassa. Mikäli jotakin omista tiedoistani vuotaisi jonnekin somen syövereihin, minä en näkisi sitä. Ehkä tilanne todellisuudessa ei olisi hyvä, mutta toisaalta saattaisin tuudittautua tietämättömyyden verhon taakse. Se tuntuu hyvältä. Ainakin kun järjellä näin ajattelen.

POSTIA

Somettomia päiviä: 109
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: En jaksa kehua ketään

_____

Saan kirjeen. Kuoressa on käsin kirjoitettu osoite ja kulmassa kaunis postimerkki. Lähettäjän osoite kertoo kirjeen kulkeneen parisataa kilometriä. Avaan kirjeen innokkaasti. Arvaan oikein, kuka sen on kirjoittanut.

Kun lähdin somesta, sain paljon kommentteja jäähyväispistaukseeni. Yksi niistä kuului ”ruvetaanko kirjoittamaan kirjeitä?” Ei ollut kummallista, että kysymys tuli kirjailijalta. Meillä kirjoittajilla kun monilla löytynee historiasta kirjeenvaihtohistoriaa.

Kirjoittamishistoriasta huolimatta kirjailijakollegani aloittaa, ettei hänen kotoaan löytynyt kirjepaperia. Keneltäpä enää löytyisi. No kirje on raapustettu printteripaperille. Käyhän se niinkin. Seuraavaksi hän pyytää anteeksi käsialaansa. Kun niin harvoin enää tulee mitään kirjoitetuksi käsin kaunokirjoituksella. Minua ei haittaa. Päinvastoin. Kuinka ihanalta tuntuukaan pitää kädessä oikeaa kirjettä ja lukea koukeroista analyysia kirjoittamisen tunteista. Ne ovat niin tuttuja. Ja vaikeitakin. Tällaisia ajatuksia en koskaan saanut somessa, vaikka kaveripiiristäni kolmasosa oli kirjoittavaa kansaa.

PUTOAN

Somettomia päiviä: 106
Kaverikohtaamisia tänään: Ei ketään
Päivän palaute: Ei ole

_____

Joku keitti kiinni. Siitä on jo useampi päivä. Ehkä jopa jokunen viikko. En osaa tarkemmin sanoa. Mitata. Tai edes tietää.

Olen mennyt lujaa. Työpäivät ovat olleet täysiä ja pitkiä. Päälle on tullut käsikirjoituksen työstö. Olen excelöinyt elämää ja kirjoittanut tuntemuksia. Ottanyt yhteyttä. Soitellut ystäville. Tavannut monia. Nopeasti pyörivään pyörään on sopinut uusia nopeita toimia. Maanista tahtia on toisaalta ylläpitänyt suorituspaine töissä ja toisaalta yksinäisyydenpelko työn ulkopuolella.

No siinähän sitten kävi kuten niin usein tällaisissä tilanteissa käy. Törmäsin seinään. Putosin tyhjyyteen. Romahdin. Sanoja löytyy monia. Syitäkin ehkä.

On helppo sanoa, että riman yli minut työnsi lopulta päivätyöhöni hiipinyt ongelmapesä vaikeine ihmisineen, epäoikeudenmukaisuuksineen ja kohtuuttomine vaatimuksineen. Mutta se ei ole homman koko kuva. Uskon että olisin kestänyt työpainetta paremmin, mikäli kokonaisminäni olisi voinut paremmin. Tyhjän pesän yksinäiset illat olivat otollinen alusta viinin sipittämiselle ja masentavien ajatusten kasautumiselle.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta yli viisikymppisen elämäni aikana, kun putoan. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun mukana on yksinäisyys. Kotona ei ole enää aikuistuneita lapsia. Mieskin asuu toisella puolen Suomea koirani kera. Some ei ole tuomassa tunnetta, että kuuluisin johonkin ja että minulla olisi kamalan paljon kavereita. Oikeisiin ystäviin ei löydy energiaa olla yhteydessä. En tapaa ketään. Enkä soita kenellekään.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

KOHTAAMISIA

Somettomia päiviä: 95
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Työkaveri sanoo, että ajattelen kirkkaasti

_____

Käyn työterveyslääkärillä. Vanha vaiva vaivaa vanhaa. Aavan vastaanotossa jaetaan tarroja, joissa on mietelause. Minä saan Virginia Woolfin ”Jotkut menevät papin puheille, toiset uppoutuvat runouteen, minä menen ystävieni luokse.”

Takana on kolme kuukautta ilman somea. Olen tavannut uskomattoman määrän ystäviä. Kun kaksi vuotta sitten ekselöin erilaisia päivittäisiä kohtaamisia kuukauden ajan, järkytyin. Satojen työkohtaamisten jalkoihin jäi vain kahdeksan oikeaa kaverikohtaamista, joiksi tässä laskettiin joko puhelu tai kasvokkainen tapaaminen. Kun hyppäsin pois somesta, jatkoin samanlaista laskentaa. Olin yllättynyt, kun kaverikohtaamisia oli ensimmäisenä kuukautena kaksikymmentä. Mietin, johtuiko lisäys kesän lomakaudesta tai oliko se kenties joku muu tilastollinen outlaieri. No ei ollut. Toisena kuukautena kaverikohtaamisia oli 24. Ja nyt kolmantena vielä reippaasti enemmän.

Olen kohdannut kavereita tämän kolmannen somettoman kuukauteni aikana 35 kertaa. Numero saa minut haukkomaan henkeä. Se on ihan uskomattoman paljon enemmän kuin kahdeksan kertaa. Ja mikä vielä ihmeellisempää, näistä kolmestakymmenestäviidestä kohtaamisesta 27 on ollut tapaamisia kasvokkain, kun noista kahden vuoden takaisen lokakuun kahdeksasta kohtaamisesta vain yksi oli fyysinen kohtaaminen ja muut seitsemän puheluita.  Puheluiden määrä on siis lähes säilynyt samana. Oikeiden tapaamisten määrä on sen sijaan räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kysyn vielä itseltäni, olenko nähnyt kaikkina näinä kertoina enimmäkseen samoja ihmisiä. Vastaus on negatiivinen. Minä olen kuukauden aikana tavannut 23 eri kaveria. Se on paljon se. Puheluita olen sen sijaan jutellut vain parin ystävän kanssa. Tämä sopii hyvin kuvaan minusta. En ole koskaan ollut mikään puhelimessa rupattelija. Mutta rehellisesti, enpä ole ollut erikoisen hyvä ylläpitämään ystävyyksiäkään. Mikä siis on muuttunut?

Ensimmäinen vastaus olisi tietysti, että olen poistunut somesta. Mutta riittääkö vastaukseksi ainoastaan tämä? Se että somen kontaktien poistuminen on ajanut minut oikeisiin ihmiskontakteihin? Valitettavasti ei. Rinnalla kun on käynnistynyt yksi ihmisen elämän isoimmista muutoksista. Lapset ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä. Kun vielä mies asuu toisella paikkakunnalla, esiin on hiipinyt yksinäisyys, joka on kenties vielä somettomuuttakin vahvempi voima ystävyyden etsimisen taustalla.

Olen pettynyt itseeni. Niin tutkija kuin sielultani olenkin, olen tehnyt tutkimusmaailman klassisen virheen. Mittaan suuretta eli kaverikohtaamisia, mutta vaikuttavia muuttujia on tutkimuksessa kaksi, yhden sijaan. Miten tässä nyt voi ollenkaan päätellä, kuinka somettomuuteni on näihin kohtaamisiin vaikuttanut? Ei mitenkään.

PAINOSTA

Somettomia päiviä: 89
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu pitämääni kokousta

_____

Poljen töihin kauniissa syysaamussa. Seuraava äänikirja on lopuillaan. Virpi Hämeen-Anttilan Paino on saanut minut niin ajattelemaan, ihailemaan kuin itkemäänkin. Kirja on erinomaisesti rakennettu yhdistelmä tietoa ja omaa kokemusta. Aihe on paitsi yleisesti tärkeä, se on minulle hyvin henkilökohtainen. Puhutaan oman kehon hyväksymisestä.

Minä olen ylipainoinen. En ollut sitä lapsena, enkä vielä aikuisuuden kynnykselläkään. Painoa alkoi kertyä elämän ongelmien ja ahdistuksen myötä. Mukana seurasi kirjassa hyvin kuvattu sosiaalinen halveksunta ja itseinho. Tämän jälkeen aikuinen elämä onkin ollut sahaavaa painon pudotusta ja sen palaamista. Isot pudotukset ovat kuitenkin olleet systemaattisia pidemmän ajanjakson hitaita projekteja, joihin on aina liittynyt paljon liikuntaa. Biologina olen ymmärtänyt riittävästi ihmisen aineenvaihdunnasta, etten koskaan retkahtanut nopeisiin trendidieetteihin, joissa paino palaa ekstrana takaisin hyvin nopeasti. Minulla se on aina hiipinyt takaisin hitaasti. Mutta palannut kuitenkin.

Oman kehon hyväksyntä on uskomattoman tärkeää, oli ihminen sitten ylipainoinen, liian laiha tai muuteen vaan erilainen. Kärjistäen voisi väittää että jokainen nainen maailmassa on jossain vaiheessa kamppaillut oman kehonsa hyväksymisen kanssa. Seikka, joka vaikuttaa merkittävästi niin sosiaaliseen elämään, parisuhteeseen kuin omaan mielenterveyteenkin.

Minä päätin hyväksyä oman kehoni erityisen haastavana ajanjaksona. Vaihdevuodet lisäsivät painoa ja elämä oli murroksessa lasten aikuistuessa. Lakkasin käymästä vaaalla. Lopetin ruoka-aineiden kyttäilyn ja revin kiellettyjen ruokien listan. Käänsin mieleni asetukset kohti nautintojen hyväksymistä ja pois raapivasta itsekurista. Aloin nauttia niin ruokailusta kuin liikunnastakin, kun niihin ei enää ollut sidoksissa epäterve painon tarkkailu.

Kun poistuin facebookista, kirjoitin yhtenä triggerinä olleen ylipainooni liittyvät mainokset. Pitkän aikaa minulle tyrkytettiin kaikenlaisia laihdutusmömmöjä. Viimeinen niitti oli mainos ”oversized linen clothes”, jonka mainitsin myös lähtöpostauksessani. Yksi kommenteista tuohon postaukseeni oli, ettei sitä kannata facebookia syyttää, jollei hyväksy omaa kehoaan. Allekirjoitin tästä väitteestä vain hitusen. Sen että kehon hyväksyntä on tärkeää. Minähän työskentelin kehon hyväksynnän kanssa aktiivisesti ja olin mielestäni hommassa voitolla.

Sen sijaan minua ärsytti facebook. Juttelin asiasta kerran työpaikan lounaspöydässä, kun paikalla oli monia IT-insinöörejä. Kysyin, tekevätkö somejätit kuva-analyysia, kun ne ehdottavat minulle kaikkea ylipainoon liittyvää. Työkaverit vakuuttivat, että eivät tee. Ettei sellainen olisi mahdollista ilman suurta panostusta automatisoituihin ja hyvin älykkäisiin kuva-analyysiohjelmiin. He korostivat vielä, että mainokset johtuvat hauista tai ostoista, joita olen tehnyt netissä. Tässä he ovat väärässä. Minä en ole koskaan googeloinut mitään, joka liittyisi ylipainooni tai laihduttamiseen. Minä en ole ikinä ostanut laihdutuskuureja, enkä varsinkaan tilannut netistä pellavavaatteita kokoa XXL. Sen sijaan joissakin someen postatuissa kuvissa olen sellaisissa esiintynyt.

Ilman noita jatkuvia mainoksia, jotka muistuttavat minua ylipainostani, minä yksinkertaisesti voin kevyemmin. Ja päivä päivältä opin hyväksymään kehoani paremmin. Mikä puolestaan parantaa mielialaani entisestään. Tämä kaikki siis ilman facebookia.

EN TYKKÄÄ

Somettomia päiviä: 87
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystäväni terveitä arvoja, vaikka hän tekeekin liikaa töitä

_____ 

Istun töissä uudella työpisteelläni. Googeloin kokousten välillä talviuintiseurani sivustoa, kun illalla pitää noutaa uuden kauden avain. Avaan Google Chromen ja kun siirryn naputtamaan tekstiä, selain tarjoaa minulle aikaisempia hakujani. Ei siinä mitään. Niinhän se on aina tehnyt. Kunnes silmäni tarttuvat ehdotettuihin sivuihin. Siinä on listattu nettisaitit, joita olen hakenut puhelimella, en tietokoneella. Miten ihmeessä se on mahdollista? Minun puhelimeni ei osaa mitenkään jutella tietokoneeni kanssa. Ja minähän olen somettomuuteni alussa katkaissut koneeni IP-linkin, jolloin Googlen ei pitäisi tietää, kuka minä olen.

Päädyn ratkomaan tätä pikkuruista kummallisuutta. Huomaan että vain Googlen Chrome toimii edellämainitusti. Muut selaimet eivät entisiä saitteja ehdota. Varttitunnin päästä syy on selvillä.  Olen unohtanut kääntää päälle IP-osoitteen katkaisemisen, kun edellisen kerran olen sen disabloinut.

Työpaikka kun vaikeuttaa kovasti erinomaista päätöstäni pysyä IT-jättien ulottumattomissa. Tietokoneen IP-osoite tarvitaan työpäivän aikana monta kertaa. Erityisen tärkeä se on etätyön VPN-yhteyttä muodostettaessa. Mutta sitä käyttää myös nettiprinttaus ja autentikointi firman nettipohjaisiin järjestelmiin. Näinollen päivän aikana minun täytyy napsutella Freedomea yhtenään päälle ja pois. Homma ei ole erityisen sujuvaa ja nähtävästi välillä en muista sitä tehdä.

Kun tuijotan nettiselaimen etusivua, näen pienen itseni suuren Googlen näkökulmasta. Siellä se istuu pikkuriikkisen Suomen alanurkassa, kädessään älypuhelin ja pöydällä tietokone. Välillä se käy talviuimassa, joskus Fazerin kahvilassa aamupalalla. Se on osallistunut kesän 2020 pyöräilyn kilometrikisaan ja tykkää käydä teatterissa. Sitä coachataan johtamisessa ja se tykkää kokata punaista currya kanalla. Kaikki tämä on totta, mutta siitä en kyllä tykkää, että kylmä koneäly jossakin piilaakson syövereissä käyttää noita tietoja omiin manipulatiivisiin tarkoituksiinsa.