KEKRIÄ

Somettomia päiviä: 119
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Mies sanoo, että hiukseni näyttävät hyvältä

_____

Olen syntynyt päivänä, jota suomalaisessa kansanperinteessä kutsutaan sadonkorjuun juhlaksi eli kekriksi ja jona on tavattu myös juhlistaa keskuudestamme poistuneita. Vietän päivää miehen kanssa pohjoisessa, enkä täten voi viedä kynttilää isäni haudalle.

Isä asui 1950-luvulla Amerikassa, Philadelphian trendikkäässä kaupungissa. Kun hän sitten seuraavalla vuosikymmenellä sai tyttären lokakuun viimeisenä päivänä, Halloween tuli osaksi lapsuuteni syntymäpäiviä. Jo kauan ennen kuin tämä amerikkalainen juhlapäivä toi Suomeen kaupallisen Halloween-krääsän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun kuuluin facebookin sosiaaliseen piiriin, inhosin siinä eniten syntymäpäivähöpinää. Satoja onnitteluja ihmisiltä, joita tuskin tunsin. Tyhjää heliseviä viestejä. Toinen toistaan kummallisempia emojeja. Tokikin hyväkäytöksisenä ihmisenä kiitin onnitteluista yhdellä yhteisellä postauksella, joka vuodesta toiseen toisti samaa teemaa. ”Mitäs ihmeen hyvää tässä vanhenemisessa oikein on?” Yhtä ainoaa kertaa en itse lähettänyt facebookin kautta syntymäpäiväonnitteluja.

Järkytyn, kun avaan puhelimen. LinkedIn on lähettänyt minulle useita syntymäpäiväonnitteluja puolitutuilta työtuttavuuksilta. En reagoi niihin mitenkään, mutta huomaan ärsyyntyväni. Kuvittelin tämän ainoan sosiaalisen median palvelun, joka minulla vielä on käynnissä, vaikkakin hiljaisena, olevan ammattimainen työpaikkaverkosto. Miten ihmeessä sinne on uinut tämänkaltainen typeryys? Päätän sulkea myös LinkedIn tilini. Tuskin tällaista keski-iän toisella puolen jököttävää rouvashenkilöä kukaan haluaa enää rekrytoida.

Oikeita onnitteluja tulee päivän aikana seitsemän, kolme soittoina ja neljä viestillä. Kaikista tulee erinomaisen mukava olo. Sellainen syvän merkityksellinen. Naputan takaisin kiitoksen, jota oikeasti tarkoitan.

TUOLISTA

Somettomia päiviä: 112
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei

_____

Makaan sohvalla ja katson ylimääräistä uutislähetystä. Terapiakeskuksesta on varastettu tietoja. Omani ovat vuodettujen joukossa. Eilen illalla myöhään tuli sähköpostiin kiristyskirje, jossa kerrottiin sekä terapiakeskusteluni että henkilötietoni laitettavan nettiin, mikäli en maksaisi. Kuulen uutisista, että samanlainen viesti on tullut noin kymmenelletuhannelle kaltaiselleni. Poliisi sanoo, ettei saa maksaa. En ajatellutkaan tehdä niin. Rikosilmoituksen olen jättänyt aamulla, kuten neuvottiin.

Istun terapiassa jälleen. Työnantaja osaa kyllä venyttää työtä tekevän mieltä äärimmilleen, mutta sentään se maksaa terapiakäyntejä kuusi kappaletta vuoden aikana, ettei mieli aivan räjähtäisi. En tunne lainkaan huonoa omaatuntoa purkaessani työnantajan maksamalle terapeutille myös yksinäisyyttäni ja tyhjien iltojen angstia. Olenhan minä kokonaisvaltainen ihminen. Samassa paketissa niin työntekijä, kirjoittaja, äiti, vaimo ja ystävä.

Samalla kaavalla kulutin terapiatuolia myös kolmisen vuotta sitten. Aikana, jolta terapiatiedot ovat nyt vuotaneet eettisesti sairaalle kiristäjälle. Tuolloin yksi kollega oli irtisanoutunut, toinen jäänyt eläkkeelle ja kolmas siirtynyt toisiin tehtäviin. Hoidin yhden työpäivän aikana kolmen ja puolen ihmisen työtehtävät. Se että olen terapiassa itkenyt työnantajani epäinhimillistä asennetta, saa minun puolestani valua ihan mihin tahansa toisten luettavaksi. Toista ovat henkilökohtaisemmat purkautumiset ja menneisyyden haamut.

Mietin sohvan uumenista, että somettomuuteni tuo tähän tilanteeseen niin hyvää kuin huonoakin. Ymmärrän tyttäreltä, että monet ovat avautuneet tietovuodosta ja omasta uhriudestaan facebookissa. Minä en näe näitä. En tiedä, onko joku omasta kaveripiiristäni joutunut vastaavaan tilanteeseen, jossa itse olen. Tämä tuntuu pahalta. Erityisesti tällaisesta vertaistukihörhöstä, jollainen olen. Tilanne on lisäksi sen verran arka, etten halua lähteä julkisesti huutelemaan teille ja toreille, olisiko joku kenties joutunut kiristyksen uhriksi. Tunne on hämmentävä. Miksi ihmeessä olisi ollut valmis tekemään tämän somessa, mutten kasvokkain?

Hyvin pian somettomuuteni hyvät puolet kuitenkin voittavat pääni sisällä. Aivan kuin se, etten näe sosiaalista mediaa, tarkoittaisi ettei sitä olisi olemassa. Mikäli jotakin omista tiedoistani vuotaisi jonnekin somen syövereihin, minä en näkisi sitä. Ehkä tilanne todellisuudessa ei olisi hyvä, mutta toisaalta saattaisin tuudittautua tietämättömyyden verhon taakse. Se tuntuu hyvältä. Ainakin kun järjellä näin ajattelen.

POSTIA

Somettomia päiviä: 109
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: En jaksa kehua ketään

_____

Saan kirjeen. Kuoressa on käsin kirjoitettu osoite ja kulmassa kaunis postimerkki. Lähettäjän osoite kertoo kirjeen kulkeneen parisataa kilometriä. Avaan kirjeen innokkaasti. Arvaan oikein, kuka sen on kirjoittanut.

Kun lähdin somesta, sain paljon kommentteja jäähyväispistaukseeni. Yksi niistä kuului ”ruvetaanko kirjoittamaan kirjeitä?” Ei ollut kummallista, että kysymys tuli kirjailijalta. Meillä kirjoittajilla kun monilla löytynee historiasta kirjeenvaihtohistoriaa.

Kirjoittamishistoriasta huolimatta kirjailijakollegani aloittaa, ettei hänen kotoaan löytynyt kirjepaperia. Keneltäpä enää löytyisi. No kirje on raapustettu printteripaperille. Käyhän se niinkin. Seuraavaksi hän pyytää anteeksi käsialaansa. Kun niin harvoin enää tulee mitään kirjoitetuksi käsin kaunokirjoituksella. Minua ei haittaa. Päinvastoin. Kuinka ihanalta tuntuukaan pitää kädessä oikeaa kirjettä ja lukea koukeroista analyysia kirjoittamisen tunteista. Ne ovat niin tuttuja. Ja vaikeitakin. Tällaisia ajatuksia en koskaan saanut somessa, vaikka kaveripiiristäni kolmasosa oli kirjoittavaa kansaa.

PUTOAN

Somettomia päiviä: 106
Kaverikohtaamisia tänään: Ei ketään
Päivän palaute: Ei ole

_____

Joku keitti kiinni. Siitä on jo useampi päivä. Ehkä jopa jokunen viikko. En osaa tarkemmin sanoa. Mitata. Tai edes tietää.

Olen mennyt lujaa. Työpäivät ovat olleet täysiä ja pitkiä. Päälle on tullut käsikirjoituksen työstö. Olen excelöinyt elämää ja kirjoittanut tuntemuksia. Ottanyt yhteyttä. Soitellut ystäville. Tavannut monia. Nopeasti pyörivään pyörään on sopinut uusia nopeita toimia. Maanista tahtia on toisaalta ylläpitänyt suorituspaine töissä ja toisaalta yksinäisyydenpelko työn ulkopuolella.

No siinähän sitten kävi kuten niin usein tällaisissä tilanteissa käy. Törmäsin seinään. Putosin tyhjyyteen. Romahdin. Sanoja löytyy monia. Syitäkin ehkä.

On helppo sanoa, että riman yli minut työnsi lopulta päivätyöhöni hiipinyt ongelmapesä vaikeine ihmisineen, epäoikeudenmukaisuuksineen ja kohtuuttomine vaatimuksineen. Mutta se ei ole homman koko kuva. Uskon että olisin kestänyt työpainetta paremmin, mikäli kokonaisminäni olisi voinut paremmin. Tyhjän pesän yksinäiset illat olivat otollinen alusta viinin sipittämiselle ja masentavien ajatusten kasautumiselle.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta yli viisikymppisen elämäni aikana, kun putoan. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun mukana on yksinäisyys. Kotona ei ole enää aikuistuneita lapsia. Mieskin asuu toisella puolen Suomea koirani kera. Some ei ole tuomassa tunnetta, että kuuluisin johonkin ja että minulla olisi kamalan paljon kavereita. Oikeisiin ystäviin ei löydy energiaa olla yhteydessä. En tapaa ketään. Enkä soita kenellekään.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

KOHTAAMISIA

Somettomia päiviä: 95
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Työkaveri sanoo, että ajattelen kirkkaasti

_____

Käyn työterveyslääkärillä. Vanha vaiva vaivaa vanhaa. Aavan vastaanotossa jaetaan tarroja, joissa on mietelause. Minä saan Virginia Woolfin ”Jotkut menevät papin puheille, toiset uppoutuvat runouteen, minä menen ystävieni luokse.”

Takana on kolme kuukautta ilman somea. Olen tavannut uskomattoman määrän ystäviä. Kun kaksi vuotta sitten ekselöin erilaisia päivittäisiä kohtaamisia kuukauden ajan, järkytyin. Satojen työkohtaamisten jalkoihin jäi vain kahdeksan oikeaa kaverikohtaamista, joiksi tässä laskettiin joko puhelu tai kasvokkainen tapaaminen. Kun hyppäsin pois somesta, jatkoin samanlaista laskentaa. Olin yllättynyt, kun kaverikohtaamisia oli ensimmäisenä kuukautena kaksikymmentä. Mietin, johtuiko lisäys kesän lomakaudesta tai oliko se kenties joku muu tilastollinen outlaieri. No ei ollut. Toisena kuukautena kaverikohtaamisia oli 24. Ja nyt kolmantena vielä reippaasti enemmän.

Olen kohdannut kavereita tämän kolmannen somettoman kuukauteni aikana 35 kertaa. Numero saa minut haukkomaan henkeä. Se on ihan uskomattoman paljon enemmän kuin kahdeksan kertaa. Ja mikä vielä ihmeellisempää, näistä kolmestakymmenestäviidestä kohtaamisesta 27 on ollut tapaamisia kasvokkain, kun noista kahden vuoden takaisen lokakuun kahdeksasta kohtaamisesta vain yksi oli fyysinen kohtaaminen ja muut seitsemän puheluita.  Puheluiden määrä on siis lähes säilynyt samana. Oikeiden tapaamisten määrä on sen sijaan räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kysyn vielä itseltäni, olenko nähnyt kaikkina näinä kertoina enimmäkseen samoja ihmisiä. Vastaus on negatiivinen. Minä olen kuukauden aikana tavannut 23 eri kaveria. Se on paljon se. Puheluita olen sen sijaan jutellut vain parin ystävän kanssa. Tämä sopii hyvin kuvaan minusta. En ole koskaan ollut mikään puhelimessa rupattelija. Mutta rehellisesti, enpä ole ollut erikoisen hyvä ylläpitämään ystävyyksiäkään. Mikä siis on muuttunut?

Ensimmäinen vastaus olisi tietysti, että olen poistunut somesta. Mutta riittääkö vastaukseksi ainoastaan tämä? Se että somen kontaktien poistuminen on ajanut minut oikeisiin ihmiskontakteihin? Valitettavasti ei. Rinnalla kun on käynnistynyt yksi ihmisen elämän isoimmista muutoksista. Lapset ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä. Kun vielä mies asuu toisella paikkakunnalla, esiin on hiipinyt yksinäisyys, joka on kenties vielä somettomuuttakin vahvempi voima ystävyyden etsimisen taustalla.

Olen pettynyt itseeni. Niin tutkija kuin sielultani olenkin, olen tehnyt tutkimusmaailman klassisen virheen. Mittaan suuretta eli kaverikohtaamisia, mutta vaikuttavia muuttujia on tutkimuksessa kaksi, yhden sijaan. Miten tässä nyt voi ollenkaan päätellä, kuinka somettomuuteni on näihin kohtaamisiin vaikuttanut? Ei mitenkään.

PAINOSTA

Somettomia päiviä: 89
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu pitämääni kokousta

_____

Poljen töihin kauniissa syysaamussa. Seuraava äänikirja on lopuillaan. Virpi Hämeen-Anttilan Paino on saanut minut niin ajattelemaan, ihailemaan kuin itkemäänkin. Kirja on erinomaisesti rakennettu yhdistelmä tietoa ja omaa kokemusta. Aihe on paitsi yleisesti tärkeä, se on minulle hyvin henkilökohtainen. Puhutaan oman kehon hyväksymisestä.

Minä olen ylipainoinen. En ollut sitä lapsena, enkä vielä aikuisuuden kynnykselläkään. Painoa alkoi kertyä elämän ongelmien ja ahdistuksen myötä. Mukana seurasi kirjassa hyvin kuvattu sosiaalinen halveksunta ja itseinho. Tämän jälkeen aikuinen elämä onkin ollut sahaavaa painon pudotusta ja sen palaamista. Isot pudotukset ovat kuitenkin olleet systemaattisia pidemmän ajanjakson hitaita projekteja, joihin on aina liittynyt paljon liikuntaa. Biologina olen ymmärtänyt riittävästi ihmisen aineenvaihdunnasta, etten koskaan retkahtanut nopeisiin trendidieetteihin, joissa paino palaa ekstrana takaisin hyvin nopeasti. Minulla se on aina hiipinyt takaisin hitaasti. Mutta palannut kuitenkin.

Oman kehon hyväksyntä on uskomattoman tärkeää, oli ihminen sitten ylipainoinen, liian laiha tai muuteen vaan erilainen. Kärjistäen voisi väittää että jokainen nainen maailmassa on jossain vaiheessa kamppaillut oman kehonsa hyväksymisen kanssa. Seikka, joka vaikuttaa merkittävästi niin sosiaaliseen elämään, parisuhteeseen kuin omaan mielenterveyteenkin.

Minä päätin hyväksyä oman kehoni erityisen haastavana ajanjaksona. Vaihdevuodet lisäsivät painoa ja elämä oli murroksessa lasten aikuistuessa. Lakkasin käymästä vaaalla. Lopetin ruoka-aineiden kyttäilyn ja revin kiellettyjen ruokien listan. Käänsin mieleni asetukset kohti nautintojen hyväksymistä ja pois raapivasta itsekurista. Aloin nauttia niin ruokailusta kuin liikunnastakin, kun niihin ei enää ollut sidoksissa epäterve painon tarkkailu.

Kun poistuin facebookista, kirjoitin yhtenä triggerinä olleen ylipainooni liittyvät mainokset. Pitkän aikaa minulle tyrkytettiin kaikenlaisia laihdutusmömmöjä. Viimeinen niitti oli mainos ”oversized linen clothes”, jonka mainitsin myös lähtöpostauksessani. Yksi kommenteista tuohon postaukseeni oli, ettei sitä kannata facebookia syyttää, jollei hyväksy omaa kehoaan. Allekirjoitin tästä väitteestä vain hitusen. Sen että kehon hyväksyntä on tärkeää. Minähän työskentelin kehon hyväksynnän kanssa aktiivisesti ja olin mielestäni hommassa voitolla.

Sen sijaan minua ärsytti facebook. Juttelin asiasta kerran työpaikan lounaspöydässä, kun paikalla oli monia IT-insinöörejä. Kysyin, tekevätkö somejätit kuva-analyysia, kun ne ehdottavat minulle kaikkea ylipainoon liittyvää. Työkaverit vakuuttivat, että eivät tee. Ettei sellainen olisi mahdollista ilman suurta panostusta automatisoituihin ja hyvin älykkäisiin kuva-analyysiohjelmiin. He korostivat vielä, että mainokset johtuvat hauista tai ostoista, joita olen tehnyt netissä. Tässä he ovat väärässä. Minä en ole koskaan googeloinut mitään, joka liittyisi ylipainooni tai laihduttamiseen. Minä en ole ikinä ostanut laihdutuskuureja, enkä varsinkaan tilannut netistä pellavavaatteita kokoa XXL. Sen sijaan joissakin someen postatuissa kuvissa olen sellaisissa esiintynyt.

Ilman noita jatkuvia mainoksia, jotka muistuttavat minua ylipainostani, minä yksinkertaisesti voin kevyemmin. Ja päivä päivältä opin hyväksymään kehoani paremmin. Mikä puolestaan parantaa mielialaani entisestään. Tämä kaikki siis ilman facebookia.

EN TYKKÄÄ

Somettomia päiviä: 87
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystäväni terveitä arvoja, vaikka hän tekeekin liikaa töitä

_____ 

Istun töissä uudella työpisteelläni. Googeloin kokousten välillä talviuintiseurani sivustoa, kun illalla pitää noutaa uuden kauden avain. Avaan Google Chromen ja kun siirryn naputtamaan tekstiä, selain tarjoaa minulle aikaisempia hakujani. Ei siinä mitään. Niinhän se on aina tehnyt. Kunnes silmäni tarttuvat ehdotettuihin sivuihin. Siinä on listattu nettisaitit, joita olen hakenut puhelimella, en tietokoneella. Miten ihmeessä se on mahdollista? Minun puhelimeni ei osaa mitenkään jutella tietokoneeni kanssa. Ja minähän olen somettomuuteni alussa katkaissut koneeni IP-linkin, jolloin Googlen ei pitäisi tietää, kuka minä olen.

Päädyn ratkomaan tätä pikkuruista kummallisuutta. Huomaan että vain Googlen Chrome toimii edellämainitusti. Muut selaimet eivät entisiä saitteja ehdota. Varttitunnin päästä syy on selvillä.  Olen unohtanut kääntää päälle IP-osoitteen katkaisemisen, kun edellisen kerran olen sen disabloinut.

Työpaikka kun vaikeuttaa kovasti erinomaista päätöstäni pysyä IT-jättien ulottumattomissa. Tietokoneen IP-osoite tarvitaan työpäivän aikana monta kertaa. Erityisen tärkeä se on etätyön VPN-yhteyttä muodostettaessa. Mutta sitä käyttää myös nettiprinttaus ja autentikointi firman nettipohjaisiin järjestelmiin. Näinollen päivän aikana minun täytyy napsutella Freedomea yhtenään päälle ja pois. Homma ei ole erityisen sujuvaa ja nähtävästi välillä en muista sitä tehdä.

Kun tuijotan nettiselaimen etusivua, näen pienen itseni suuren Googlen näkökulmasta. Siellä se istuu pikkuriikkisen Suomen alanurkassa, kädessään älypuhelin ja pöydällä tietokone. Välillä se käy talviuimassa, joskus Fazerin kahvilassa aamupalalla. Se on osallistunut kesän 2020 pyöräilyn kilometrikisaan ja tykkää käydä teatterissa. Sitä coachataan johtamisessa ja se tykkää kokata punaista currya kanalla. Kaikki tämä on totta, mutta siitä en kyllä tykkää, että kylmä koneäly jossakin piilaakson syövereissä käyttää noita tietoja omiin manipulatiivisiin tarkoituksiinsa.

SOME MEDIASSA

Somettomia päiviä: 80
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palautteettomuus: Kukaan ei kerro olevansa iloinen, kun palaan loman jälkeen takaisin työpaikalle

_____ 

Facebook ei esiinny mediassa usein. Se vähän niinkuin lilluu tavanomaisen tiedonvälityksen yläpuolella. Tänään on poikkeus. Jopa kaksi kertaa.

Radion Pyöreässä pöydässä Juha Itkonen nostaa esiin Facebookin lapsellisen uhkauksen EU:lle, joka on avannut keskustelun firman minimalistisista veroista Euroopassa. ”Jos te ette leiki meidän kanssa, me lähdetään pois.” Koko studion kööri on samaa mieltä naamakirjan lähtemisestä: ”Lähteköön vaan.” Itkonen jatkaa vielä, että kun facebookista ei millään onnistu itse lähtemään, on vaan hyvä, että koko höskä lähtee. ”Vähän aikaa ehkä kiukuttaa, mutta loppupelissä me alamme kaikki voida paremmin.”

Ohjelma jatkaa vielä keskustelua facebookin saamista eurooppalaisista mainosmiljardeista. ”Ei ne mihinkään lähde.” Mainitaan myös facebookin koko, suurempi kuin Eurooppa, jopa isompi kuin Kiina. ”Ei EU niille mitään mahda.” Kysytään, no kuka sitten mahtaa. ”Ainoastaan ihmiset”, porukka vastaa. Nuorista jo joka viides on sulkenut jonkun some tilinsä parin viime vuoden aikana. ”Ehkä muidenkin pitäisi”, radiosta kuuluu. ”Vain sillä on näihin megajätteihin mitään vaikutusta.” Kun kuuntelen keskustelua, tunnen lievää ylpeyttä teostani. Tästä huolimatta en hymyile.

Hiukan sentään naurahdan, kun tiimi yksimielisenä jatkaa: ”Menköön facebook. Ja menköön Instagram. Mutta WhatsAppia minulta ei kyllä saa viedä.” Kuulostaako tutulta?

Illansuussa facebook tulee esiin uudelleen. Nyt televisiouutisissa, aivan toisessa valossa ja kapeammasta perspektiivistä. Vantaalaisessa koulussa on kiusattu nuorta teinipoikaa siihen mittaan, että paikalle on jouduttu kutsumaan ambulanssi. Ihan presidentti on saatu kommentoimaan keissiä. Uutisstudiossa noustaan yleiseen kiusaamiskeskusteluun. Sanotaan, että some on pahentanut kiusaamista ja tuonut siihen uusia, hyvin kyseenalaisia piirteitä. Kiusaamista kuvataan ja kuvia levitetään netissä. Kuvottavaa, ajattelen ja samalla käännän asian päässäni nurin niskoin. Nimittäin kun kyseinen kiusaaminen Vantaalla tapahtui, se nousi otsikoihin kiusatun pojan isosiskon somepurkauksella, joka levisi eteenpäin kuin kulovalkea. Jopa niin massiivisesti, että tapaus oli pakko nostaa valtakunnan ykkösuutisiin ja presidentinkin suuhun. Inhottaa sanoa, mutta ilman somea näin ei ehkä olisi käynyt. Juttu olisi painettu villaisella. Yksi lapsi ja hänen perheensä olisi jätetty kärsimään, mutta yleistä keskustelua, jonka on pakko johtaa parempaan, ei todennäköisesti olisi aloitettu. Tässä on sen saman verkoston vahvuus, joka uutisissa teilattiin kiusaamista edistäväksi. Ei ole elämä yksinkertaista. Samalla asialla tuppaa aina olemaan sekä pahat että hyvät puolensa. Somellakin.

KEHTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 78
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Tytär kehuu kalakeittoani

_____

Radio haastatteli minua lasten aikuistumisen jättämästä tyhjyydestä, hetimiten kun olin sitä pohtinut. Hakemaani vertaistukea tuli jo puhelimitse ohjelmaan reippaasti ja monia pidempiä tarinoita jälkikäteen sähköpostilla. Näinollen radiokanava päätti tehdä haastattelusta myös klipin suoratoistopalveluun.

Olin kertonut haastattelusta ja sen ajankohdasta perheelle ja kahdeksalle ystävälle. Olin numeroon tyytyväinen. Michelle Obama kertoi tarinassaan, että hän sai pitää Valkoiseen taloon muutettuaan kymmenen lähimmän ystävänsä yhteydenpidon itsellään. Muut hoiti henkilökunta. Ihmisellä kun ei kuulemma voi olla enempää kuin kymmenen oikeaa ystävää. Olen hyvin lähellä tuota numeroa.

Kaksi ystävistäni kuunteli haastatteluni suorana. Muut pyysivät linkkiä tallenteeseen. Se tuli tänään. Ensimmäisenä uudelleenkuuntelen haastattelun tyttärien kanssa. Molemmat ovat saapuneet pitkäksi viikonlopuksi pohjoiseen. Saan sympatiaa. Seuraavaksi lähetän linkin ystäville, jotka ovat sitä pyytäneet.

Tunnen halua lähettää linkin useammalle tuttavalle. Minähän olen pyytänyt radiossa vertaistukea. Eikö olisi todennäköisempää saada sitä joltakulta, jonka tunnen jo entuudestaan, kuin aivan tuiki tuntemattomalta. Lähetän linkin kaksi kertaa. Sitten on pakko lopettaa. Jossakin kinnaa. Itseään ei saa tuoda esille. Johan se kuuluu kansakuntamme peruseettisiin käytöstapoihin.

Yllättäen ymmärrän jotakin uutta somesta. Paljon puhutaan somen synnyttämästä dopamiinipiikistä, kun saa peukutuksia. Tästä näkökulmasta en ole kuullut mitään. Siis siitä, kuinka helppoa on somessa postata linkki omaan kirjaan, sen arvosteluun, kirjoittamaansa lehtijuttuun tai haastatteluun, kuten tässä tapauksessa. Linkkaus kun on vain yksi painallus. Ja somekentässä tällainen on aivan tavallista. Itsensä esilletuomista ei tarvitse hävetä. Yksi järjestelmän tehtävistähän on juuri tämä. Mutta auta armias, jos yrität nostaa itseäsi esiin somen ulkopuolella, suoralla kontaktoinnilla. Ihan läheisimmille se onnistuu. Mutta muuten ei kyllä kehtaa.

PUTOANKO KELKASTA

Somettomia päiviä: 75
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär välittää kehuja kirjastani

_____

Ruskalomani lähenee loppuaan. Ajelen kauniissa maisemassa itäkairasta kohti kotitunturia. Haavat ovat alkaneet kääntyä oranssisiksi ja aaltoileva maa loistaa punaisena. Mietin kauneutta. Riittääkö, että sen kokee vain itse? Mistä tulee halu jakaa? En osaa vastata itselleni.

Takana on hieno, ystävyyttä täynnä oleva päivä. Keskustelua, saunaa, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin. Jutusteluissa käy selväksi, että tiedän ystävieni nykytilanteesta varsin vähän. Minähän kun en ole somessa. Koirista sentään osaan puhua. Mutta niissäkin tiedoissa huomaan nojaavani somen kautta saamiini tietoihin koiramme pentueen facebook-ryhmästä. Mikäli tiedot ovat vanhoja näin parin kuukauden jälkeen, mitä tapahtuu, kun aikaa kuluu? Putoanko kelkasta kokonaan? Mutta mistä kelkasta?

Eikö ennenkin tavattu ystäviä ilman, että piti etukäteen tietää, mitä heille kuului? Eikö juuri tapaamisissa näitä kuulumisia vaihdettu? Kasvokkain. Välittäen viestiä, joka oli vain ja ainoastaan minua varten. Ei sataa muuta ystävää varten.

Kun saavun kotiin, puhelimeni soi. Naapuri kysyy, voisinko käydä kääntämässä heidän tyhjään taloonsa lämmöt päälle. Vastaan myöntävästi ja rupattelemme pitkään niitä näitä. Minut valtaa lämmin kuulumisen ja tarpeellisuuden tunne. Tästä kelkasta ei ainakaan putoa.

KIUKKUISEN POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 73
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Eipä mitään

_____

Somettomuutta takana kaksi ja puoli kuukautta. Tänään nousee ensimmäisen kerran kiukku. Halu postata faceen kitkerä teksti linkin kera. Linkki olisi vienyt radio-ohjelmaan, joka sai aamupalan takertumaan kurkkuuni.

Tiesin, että media on nostanut esiin suomalaisen geenitiedon valumisen bisnesjättien omistukseen. Fokuksessa ovat biopankit, joista yhden kanssa olen tehnyt paljon työtä. Radio kutsuu kuultavaksi herra geeniprofessorin, jota media tykkää kuunnella. Suurin osa mitäänsanomattomasta tekstistä soljuu aamupalan yli toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Kunnes professori vastaa toimittajan kysymykseen biopankkien sisältämästä tiedosta: ”No kyllähän biopankkimateriaalista muutakin informaatiota voi saada kuin geenitietoa, esimerkiksi dataa aineenvaihduntatuotteista, kuten proteiineista”. Tunnen savun nousevan korvistani. Kahvi jää juomatta ja postaus kirjoittamatta. Näin se olisi mennyt:

Kun maassamme on ajettu tiedejournalismi maan rakoon, johtaa se siihen, että tutkijoiden annetaan radiossa puhua pelkkää peetä. Johan se on kauan tiedetty, että tutkijat eivät ole omimmillaan mediassa. He ovat liian tutkijoita. Ja sekin on tiedetty, ettei tavallinen toimittaja, jolla ei ole tiedetaustaa, pysty haastamaan tutkijaa. Mikä on lopputulos? Tavallinen kuulija/lukija/näkijä saa virheellistä tietoa, jota hänkään ei pysty kriittisesti tulkitsemaan, kun perustiedot puuttuvat. Haloo hyvät mediaystäväni täällä somen syövereissä, pliis herättäkää tiedejournalismi takaisin henkiin!

Edesmenneen someni tuntien jutun olisi lukenut kaksikymmentäyksi ihmistä, kahdeksan olisi sitä peukuttanut ja yksi kommentoinut. Hänkään ei ole median kanssa työskentelevä.

Näinollen kannattaako tässä nyt olla kiukustunut, ettei ole somessa. Kun somen kautta asiantuntijana vaikuttaminen ei ole minun osaltani toiminut. Harmittaa vaan, ettei se tunnu toimivan millään muullakaan tavalla. Aamukahvipöydän ääressä itsekseen puuskuttaminen ei tuo tähän maahan parempaa tiedejournalismia.

LIIKAA TIETOA

Somettomia päiviä: 72
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Appivanhemmat soittavat ja sanovat, että puhuin radiossa hyvin

_____

En pääse eroon tiedosta. Päässäni surraa.  Jumiudun miettimään, miten tieto itse asiassa liikkuu. Pohdin erityisesti jo hiukan vanhanaikaista sanaa ”joukkoviestintä”.

Sosiaalinen media ei ole joukkoviestintää. Edes internet ei ole joukkoviestintää. Mikä sitten on? Jos ajassa siirtyy muutaman vuosikymmenen taaksepäin, vastaus on Suomen perspektiivissä helppo. Joukkoviestintää harjoitti Yleisradio ja muutama laajalevikkinen sanomalehti. Näiden kautta sama, journalistisin opein validoitu tieto saavutti hyvinkin useamman miljoonan ihmisen. Tänä päivänä televisio, radio ja lehdistö on pirstaloitunut. Samalla tavoin kuin musiikki tai draama saavuttaa vain tietyn kansanosan, myös tieto jakautuu eri tavoin eri ihmisille.

Tiedonvälityksen myllerryksessä ovat kuitenkin pärjänneet yllättävän hyvin tietyt paikallislehdet sekä Ylen puoli yhdeksän uutiset. Itse uskon vahvasti kansalliseen radio- ja tv-toimintaan. Nimitänkin itseäni usein BBC-uskovaiseksi, kun työmatkoillani briteissä ja jenkeissä televisiokanavien katselu on kuin katsoisi toisaalla kirkasta päivää ja toisaalla synkkää yötä. Kommentoinkin pari vuotta sitten eräässä valtion roolia käsittelevässä paneelissa, kun kysyttiin valtioon liittyviä hyviä asioita, että Yleisradio on sellainen. Jälkeenpäin sain kommentistani paljon kiitosta. Kun kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa.

Ennen tiedonvälitys oli helpompaa. Tietoa oli yksinkertaisesti vähemmän. Iso osa siitä kykeni siirtymään kylänraitilla suusta suuhun. Nykyään tietoa on massiivisesti. Ja sen määrä kasvaa koko ajan. Kaikkea tietoa on kenenkään mahdoton hallita, tai edes saada.

Mutta mikä riittää? Kysymys on mahdoton. Olennaisempaa onkin kysyä, mikä toimii suodattimena tiedolle, joka riittää. Toimitko sinä suodattimena itse? Vai toimiiko sellaisena somen kaveripiirisi? Vai oletko ulkoistanut roolin journalisteille lehdissä, radiossa tai televisiossa? Mutta oli miten oli, sama tieto ei enää päädy kaikille ihmisille. Tämä johtaa ihmisten lokeroitumiseen. Emme enää tiedä, mitä muut tietävät. Jolloin ymmärrämme toisiamme koko ajan vähemmän. Ja tämä kaikki vain siksi, että tietoa on liikaa. Huh.

MISTÄ TIETO TULEE

Somettomia päiviä: 70
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Saan useita kommentteja antamastani haastattelusta, suurin osa positiivisia, kaikki kuitenkaan ei

_____

Selaan puhelimella tilaamaani digilehteä. Vieläkään ei ole syntynyt tapaa, jolla lehteen tutustuisin. Ei ole paperilehteä viikonloppuisessa aamupalapöydässä eikä uutisimua työmatkajunassa. Oikeastaan en edes muista, että puhelimessani on sovellus, jolla voin lukea lehteä. Äsken se tuli mieleeni.

Mietin facebookia tietoa tuottavana välineenä. Jo sanassa on harha. Some ei tuota tietoa. Se välittää sitä. Ja sitäkin varsin valikoidusti. Kaikki uutiset eivät siellä kulje. Vain tiettyjä aiheita nousee esiin. Niitä joista oma some-kupla on kiinnostunut ja joista se puhuu. Toisaalta näiden osalta systeemi toimii varsin nerokkaasti. Sinun ei tarvitse proaktiivisesti käydä seuraamassa kymmentä erilaista blogia tai lukea tabletilta kolmea erilaista lehteä. Riittää kun painat puhelimestasi yhtä ainoaa kuvaketta ja sen päivän feedi on edessäsi. Tai siis sen mitä algoritmi on eteesi nostanut. Näet nopeasti, mistä sinä päivänä puhuvat ihmiset, joiden mielipiteistä olet aiemminkin ollut kiinnostunut. Tai ainakin luulet näkeväsi. Mutta se riittää. Useimmille. Ja mkäli ei riitä, ainahan voi mennä internettiin lukemaan lisää.

Internetissä on kaikki, sanotaan. Se on mullistanut viestinnän, sanotaan myös. Mutta välittääkö internet oikeasti tietoa? Eikö se ole vain sekalainen ja valtava kasa informaatiota? Osa siitä vanhaa ja väärääkin. Nettiin täytyy mennä. Osata etsiä. Ja osata evaluoida löydetyn tiedon oikeellisuus. Esimerkiksi wikipediaan uskotaan täydellisenä totuutena. Nuoriso kasvaa koulussa kaivamaan siitä tietoa, mutta ajatteleeko kukaan, mistä tieto sinne tulee ja kuka sen sinne laittaa..

Esimerkiksi wikipedian henkilösivuista vain 17% on naisia, vaikka maailmassa on naispuolisia ihmisiä pikkasen enemmän kuin puolet. Vuosittain kansainvälisenä naistenpäivänä kokoontuu eri puolilla maailmaa naisia kirjastoihin lisäämään wikipediaan lisää tietoa naisista.

Itse hermostuin viime keväänä, kun miehestäni oli wikipediasivu, mutta minusta ei. Olinhan kuitenkin julkaissut jo seitsemän nuortenkirjaa. Älähdin asiaa somessa. Sanoin että koululaisten on vaikea tehdä minusta kirjailijaesitelmiä, kun tietojani ei löydy netistä. Wikipediaan syntyi sivu minusta seuraavana päivänä. Vieläkään siellä ei näy kaikkia kirjoittamiani kirjoja, kuten ei mieheni sivuilla hänenkään.

Kysyn mieheltäni tunturikahvilassa, miten wikipedia toimii. Mistä tieto tulee. Miten sitä päivitetään. Ja kuka homman maksaa. Hän ei osaa vastata. Uteliasta mieltäni harmittaa.

Siitä huolimatta, että wikipedian ideana on tavallisen ihmisen mahdollisuus päivittää sitä, lähteiden kera siis, täytyy kaiken takana olla organisaatio. Ihmisiä, jotka valvovat sisältöä, vastaavat ulkoasusta ja päivityksistä. Ja näiden ihmisten työ maksaa. Ihan niinkuin maksaa facebookin ja googlenkin organisaatioiden. Seikka, joka on johtanut ne keräämään rahaa kohdennetulla mainonnalla eli rumasti sanottuna manipulaatiolla. Mutta wikipediassa ei ole mainoksia. Mistä raha siis tulee? Kuka tämän kaiken maksaa? En tiedä. Höh.

SOME VAI PERHE

Somettomia päiviä: 67
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Työstän sieniä terassilla ja kuuntelen radiota. On valmistunut tutkimus lasten ylipainosta. Noin joka viides lapsi on lihavahko. Asiantuntijat keskustelevat syistä. Perheet eivät enää syö yhdessä. Harrastukset vievät aikaa. Jäljelle jää epäterveellinen napsiminen. Liikkuminenkin on vähentynyt. Tietokoneet ja suoratoistopalvelut kiinnostavat enemmän. Toimittaja kysyy, mitä pitäisi tehdä. Asiantuntija vastaa, että he ovat ottaneet yhteyttä somevaikuttajiin, joita lapset ja nuoret seuraavat. Että nämä alkaisivat muistuttaa lapsia terveellisen syömisen merkityksestä. En ole uskoa korviani. Milloin lasten syömisestä on tullut somen asia? Eikö ne kuitenkin ole lapsen vanhemmat, joiden tästä tulisi päättää?

Hyvin pian tyttäriemme syntymän jälkeen tehtiin iso kansainvälinen tutkimus liittyen lasten koulumenestykseen. Ennakko-odotuksia ladottiin useita. Yhtenä että koulutettujen vanhempien lapset pärjäisivät koulussa paremmin. Näin ei kuitenkaan ollut. Tutkittavia suureita oli tutkimuksessa useita. Mutta vain yksi näytti korreloivan suoraan lasten hyvään koulumenestykseen. Se oli perheen yhteinen syöminen. Koulussa parhaiten menestyvien lasten perheissä ruokailtiin päivittäin yhdessä. Tokikaan ruoka ei välttämättä ole tästä korrelaatiosta vastuussa, vaan enempikin yhteinen aika, keskustelut ja lapsista välittäminen, joka näkyi yhteiselle aterioinnille annettuna aikana. Muistan kuinka juttelimme miehen kanssa tästä havainnosta. Päätimme silloin, että näin me tulemme perheessämme toimimaan. Ja näin me olemme kaksikymmentäviisi vuotta toimineet. Kiireisen elämän jaloissa ruokailuaikamme siirtyi kyllä etelä-eurooppalaisiin myöhäisiin kellonaikoihin, mutta aina yhteinen aika kuitenkin löytyi.

Jo useita vuosia sitten kotoa pois lentänyt esikoisemme on sisäistänyt yhteisen ruokailun merkityksen. Aina kun tytär kohtaa uuden ihmisen, joita tuo tapaa älyttömän usein, hän kartoittaa henkilön luonnetta ottamalla selvää, onko tämän perheessä syöty yhdessä. Mikäli on, uusi tuttavuus on selkeästi muita kiinnostavampi. 

METSÄSSÄ

Somettomia päiviä: 66
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun kyläbaarin isäntää tietovisan sisällöstä

_____

Lähden tunturiin poimimaan mustikoita. Täällä pohjoisessa kun ei ole sitä etelän etua, että saattaa mennä kaupasta hakemaan mustikat aamupuuron päälle. Itse pitää poimia.

Käy kuten tyypillisesti, kun sienestäjä lähtee marjaan. Poimuri ei ole mustikoita edes puolillaan, mutta ämpäri ja taskussa olleet kaksi muovipussia ovat täynnä sieniä.

Ystävä on lähettänyt pari päivää sitten kuvan lappilaisen facebook-ryhmän postauksesta. Pyhältä on löydetty kanttarelleja. Vastasin, etten usko. Mutta tänään on pakko. Läheltä omaa takapihaa pussiin sujahtaa niin kanttarelleja, suppilovahveroita kuin pari kehnäsientäkin. Otan saaliista kuvan ja lähetän ystävälleni. Some jääköön tällä kertaa ilman.

VALOKUVASTA

Somettomia päiviä: 63
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies sanoo minun näyttävän tyylikkäältä, kun suuntaamme kylän baariin ja päälläni on lötkön ryppyiset kotivaatteet

_____

Minulla ei ole ruska-ajasta Lapissa lainkaan muistoja. Syksy on pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta se ainoa, jolloin en ole siellä vieraillut. Meidän perheessämme tämä aika on kuulunut enempi miehiselle metsästyskulttuurille ja kosteille Oktoberfesteille.

Nyt olen kuitenkin täällä ja katselen ympärilleni. Ruohokanukan varvut alkavat punertua ja koivut kellertyä. Suot hengittävät usvaisina. Nätiltähän tämä näyttää. En kuitenkaan ota yhtä ainoaa valokuvaa.

Olen kuvannut näinä somettomina kuukausina uskomattoman vähän. Lähinnä napannut muutaman snapshotin tyttärille tai ottanut kuvakaappauksen netistä muistaakseni myöhemmin.

Valokuvaus on kokenut uskomattoman muutoksen viimeisten vuosikymmenten aikana. Ensin tulivat digikamerat ja taakse jäi aika filmirullineen, valokuva-albumeineen sekä tarpeineen tarkasti miettiä, mistä kuvan ottaisi, kun niitä kaiken kaikkiaan saattoi napsia vain kaksikymmentäneljä. Sitten kehittyivät kamerat kännyköiden sisällä, jolloin enää ei edes fyysistä kameraa tarvinnut kantaa mukana, kun puhelin kulki taskussa koko ajan. Aikanaan niin tarkoin varjelluista ja harvinaisistakin valokuvista tuli osa arkipäiväistä kommunikaatiota. Kun some vielä kehitti lukuisia alustoja kuvien vaihtamiselle, uusi kulttuuri oli valmis.

Minä en ole koskaan ollut intohimoinen kuvaaja. En ole omistanut järjestelmäkameraa enkä katsonut ympäröivää maailmaa linssin läpi. Valokuvat ovat olleet minulle osa muistoa. Samalla tavoin kuin päiväkirjatkin. Sillä muistoihminen minä olen. Isosti.

Kirjastoni nurkassa lepää parikymmentä vanhanaikaista valokuva-albumia. Niissä on kuvia 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Tämän jälkeen valokuvamuistojen putki katoaa sen seitsemän erilaisen tietokoneen kovalevyille, joita perheessämme on ollut. 2010-luvun alusta muistot heräävät uudelleen henkiin. Ne saapuvat Facebook-tilini kuvakansioihin. Tällä hetkellä nuo muistot makaavat tietokoneeni syövereissä pullautettuina varmuuskopioksi.

Runoilin kerran, että nuoruudessa elämä on odotus, vanhuudessa se on muisto ja että keski-iässä se pitäisi ehtiä elää. Kaarran parhaillani keski-iästä kohti vanhenemisen porttia. Tiedän, että muistoista tulee minulle vielä tärkeitä. Ja harmittaa, etten tule saamaan niistä kunnolla otetta. Valokuvien kulttuurievoluutio on vienyt minulta tavan tallentaa muistojani vanhuuden varalle. Samaan on vaikuttanut oman someni rappioituminen.

Huomaan apeutuvani. Poimin kännykän käteeni ja astun terassille. Nappaan kuvan syksyisestä ilta-auringosta tunturissa. Jonakin päivänä saatan haluta sen muistaa.

VERTAISTUETTA

Somettomia päiviä: 59
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole. Olenko unohtanut, että minun oli tarkoitus kehua ihmisiä?

_____

Poljen töihin. Syksyisestä näköalasta huolimatta aamu on lämmin. Kuuntelen äänikirjasta Michelle Obaman tarinaa. Kun hän katsoo aikuistuvaa lastaan yliopiston aulassa ja puhuu tunteistaan tämän lentaessä pesästä, kyynel vierii poskelleni. Olen edellisenä päivänä muuttanut tyttäreni tavarat tamperelaiseen soluasuntoon.

Puuskahdan illalla miehelleni, miksei kukaan puhu tästä mitään. Miksi puhutaan murrosiästä ja ruuhkavuosista, muttei juuri koskaan tästä elämänkaaren kipukohdasta. Puuskahdettuani hiljenen omatoimisesti. Mistä minä voin tietää, puhutaanko. En ole somessa. En lue lehtiä. Harvemmin kuuntelen enää edes radiota.

Tunnen kuinka kevyt yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuulahdus lentää lävitseni.

Sitten järkiinnyn. Mikäli olisin naamakirjassa, puhuisiko sielläkään kukaan juuri mitään lasten aikuistumisen aiheuttamista tunteista? Eipä juuri. Facebook ei ole negatiivisten ajatusten alusta. Se on luotu nostattamaan positiivisia onnistumisia. Ei tuomaan vertaistukea ongelmien kanssa kamppaileville. 

Näen silmieni edessä sometuttavieni postauksia, kuten ne olisivat tänään. Kirjoittajakollegat ja poliittisen kentän vaikuttajat kirjoittavat pitkästi ja lentävät korkealla. Tavalliset tuttavuudet postaavat valokuvia sienistä ja peukuttavat toistensa lasten jalkapallo-onnistumisia. Jokunen kertoo työpaikkansa oudoista sattumuksista. Yhtä ärsyttää pesutuvan seinällä olevasta ohjetaulusta puuttuva väliviiva.

Minä olen vertaistuki-ihminen. Olen ollut sellainen aina. Nyt keski-iän tuolla puolen olen sitä entistä enemmän. Kun minulla on ongelma ja löydän ihmisen, joka jakaa sen kanssani, surkeuteni vähenee puoleen. Mikäli yhteistä tunnetta jakaa isompi porukka, ongelma häviää lähes kokonaan.

Päätän naputtaa keski-ikäisten radiokanavalle ohjelma-ehdotuksen. Eikö näin syksyn kunniaksi kannattaisi puhua opiskelukauden alun vaikutuksista myös vahempiin? Juttu saattaisi kiinnostaa muitakin kuin minua.

KIRJAILIJOITA

Somettomia päiviä: 57
Kaverikohtaamisia tänään: 3
Päivän palaute: Kirjatrailereitani kehutaan asiantuntijaporukassa

_____

Skitsofreninen tutkija/kirjailija-elämäni kohtaa hetkiä, jolloin identiteetin muodostaminen on vaikeaa. Pahimmiksi ovat muodostuneet päivät, jolloin aamulla on ollut Helsingin kirjamessujen haastattelu messukeskusessa ja siitä 20 minuutin junamatkalla on pitänyt muuntua diagnostiikasta vastaavaksi tuotekehityspäälliköksi. Näiden kokemusten jälkeen olen päättänyt leikata skitsofrenian tapahtuvaksi edes erillisinä päivinä. Kun tiedossa on kirjallinen tapahtuma, otan sen kokonaan vapaaksi päivätyöstä. Tänään on sellainen päivä.

Kustantajan kesähuvilalla puhutaan koko päivä kirjoista. Kirjailijoita kiinnostaa, miten heidän kirjoittamansa kirja löytää lukijansa. Kustantaja antaa vastauksena yhtä jos toista ja kolmatta sekö neljättä some-kanavaa. Huomaan ärsyyntyväni. Miten tähän on tultu?

Päivään osallistuu vain lasten- ja nuortenkirjailijoita. Ensin yritän selittää itselleni, että tämän takia some on niin suuresti läsnä. Koska se on nuorten käyttämä kanava. Hetken päästä huomaan huijaavani itseäni. Olevani vain yksi aikuinen muiden läsnäolijoiden joukossa, jotka kaikki uskovat somen olevan nuorten juttu.

Kun minä kymmenen vuotta sitten julkaisin ensimmäisen nuortenromaanini, kuvittelin että vaikein kynnys kirjan elämänkaaressa on saada se kustannetuksi. Nyt tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen kynnys kolmesta. Tämän jälkeen toisena kynnyksenä on saada kustannettu kirja myytäväksi kirjakauppoihin ja muille välittäjille. Kolmas ja todennäköisesti tärkein kynnys on kuitenkin, että joku löytää kirjan ja lukee sen. Tänä päivänä erityisesti nuorten suhteen, tämä on hyvin vaikeaa. Ihan yksinkertaisesti siksi, että tarjolla on niin paljon kaikenlaista, erilaisissa välineissä ja nopealla tahdilla. Kirja on hidas ja hiljainen tuote.

En sano, etteikö joku hyvinkin saata nähdä kirjan kustantajan some-feedissä. Suurin osa kuitenkaan ei. Useampi saattaa kiinnostua siitä, mikäli joku heidän seuraamansa puolijulkkis kehuu sitä somessa tai blogissaan. Mutta ehdottomasti suurin osa nuortenkirjoista löytää lukijansa koulun kautta, lukulistoilta jotka kirjasto tyypillisesti heille valmistaa. Ja mikäli nuori huomaa tykkäävänsä kirjasta, lukee moni hänen kavereistaan sen ystävänsä jälkeen. Mikään ei yhä edelleenkään ole yhtä tehokasta markkinointia kuin suusta suuhun kulkeva sanallinen kehuminen. Some jää auttamattomasti tässä kakkoseksi. Sille ei voi mitään.

...VIELÄ LISÄÄ KIRJEESTÄ

Somettomia päiviä: 53
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Herään aamulla puhelimeni pimpahdukseen. Heti perään tulee toinen. Näen punaista sekä WhatsApp ikonin että tekstiviestikentän päällä. Avaan ensin WA:n. Viesti on tyttäreni vanhalta joukkuekaverilta, jota en ole nähnyt useaan vuoteen. Siinä pahoitellaan, että hän on vahingossa lähettänyt minulle tekstiviestinä tärkeän koodin. Pyytää minua palauttamaan sen hänelle. Koodi on erittäin tärkeä. Viestin perässä on monia nuorille tyypillisiä liikuttavia hymiöitä. Avaan tekstiviestin ja siellä tosiaan on kuusinumeroinen koodi saman tytön puhelinnumerosta. Enempiä ajattelematta otan koodista kuvan ja palaan lähettämään sitä WhatsAppiin. Sitten alkaa päässä raksuttaa. Joku tässä ei ole kohdallaan. Luen viestin uudestaan. ”Lähettää” verbin aikamuoto on väärä. Viesti vaikuttaa google translatorilla käännetyltä, vaikkakin taidokkaalta sellaiselta. Se osuu myös taidokkaasti pehmeisiin kohtiini. Tyttäreeni, tämän entiseen harrastukseen ja ystävään. Hymiötkin on taidolla valittu. Tuntuu pahalta, kun deletoin viestin.

Vähän yli vuosi sitten minun sähköpostitilini kaapattiin. Käytän työpostini lisäksi henkilökohtaista tiliä, koska en halua työni sekoittuvan vapaa-aikaan. Jälkimmäiseen luen myös kirjallisen työni. Koska dosenttina minun on mahdollista käyttää yliopiston sähköpostia, olen pitänyt sen siirryttyäni akateemisesta maailmasta liikemaailman kentälle. No niihän siinä sitten kävi, että eräänä tiistaiaamuna saan yliopiston helpdeskistä sähköpostin, että mailiboksini on täynnä ja se pitää mennä tyhjentämään oheisen linkin kautta. Viesti on taidokas. Siihen on varastettu yliopiston helpdeskin ulkoasu. Lähettäjän sähköposti kuuluu oikeasti yliopiston IT:ssä työskentelevälle henkilölle. Minulla ei ole mitään syytä epäillä viestin aitoutta. Niinpä teen dramaattisesti väärin, kun klikkaan linkkiä. Tilini kaapataan ja nimissäni lähetetään yli miljoona sähköpostia. Vielä tänäänkin maksan roskapostin määrässä tuosta virheellisestä klikkauksesta.

Tänään jatkan pohdintaani siitä, kuinka haavoittuvainen on rakentamamme IT-kupla ja kuinka naiivisti ihmiset siihen uskovat. Jopa siinä määrin, että ovat heittäneet ystävyyssuhteensa internetverkoston hallittaviksi.

En halua heittäytyä detrimentalistiksi ja ennustaa, että tämä tietotekninen kupla puhkeaisi kokonaan. Mutta olen varma, että kupla tänä päivänä näyttäytyvässä muodossaan ei tule kyllä säilymään. Sen ei yksinkertaisesti ole mahdollista säilyä. Näinollen ei ollenkaan haittaisi, josko ihmiset avaisivat silmänsä ja miettisivät varasuunnitelmaa. Usein ihan niitä entisiä asioita. Ystäviä. Puhelinta. Kirjeitäkin.

...LISÄÄ KIRJEESTÄ

Somettomia päiviä: 51
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Projektin uusi johtaja kehuu työtäni yli kesän

_____

Kuuntelen uutisia radiosta työpäivän päätteeksi. Siellä sanotaan, että kirjeiden toimittaminen postin toimesta esitetään tapahtuvaksi enää muutamana päivänä viikossa. Perusteluna kerrotaan, ettei kirjeitä enää liiku.

Uutinen saa sisimpäni värisemään. Ei niinkään että kirjeitä tarvitsisi ollenkaan olla. Eihän niitä oikeasti olekaan. Mutta etteikö meillä enää olisi järjestelmää, joka toimittaisi kirjeitä perille, mikäli niitä olisi olemassa.

Epämiellyttävyydessäni lienee kyse tietotekniikan ylimielisestä asemasta, joka tuntuu kaapanneen koko yhteiskuntamme, mutta samalla luoneen minulle itselleni epäuskon, voiko tämä kaikki muka toimia ja olla pysyvää.

Yhtenä esimerkkinä vanhanaikaisempien mallien toimivuudesta ovat olleet edellisten vuosien lumikuormien aiheuttamat sähkökatkot itäisessä Pohjois-Suomessa. Kun sähkö kuolee, ensiksi kärsivät talon kylmä- ja lämpöjärjestelmät. Seuraavana tulevat ladattavat järjestelmät kuten tietokoneet ja puhelimet. Mitä jää?

Helsingin pelastusjohtaja kertoi viime talven sähkökatkohässäkän keskellä, että vain yksi asia on selviytymisessä olennaista. Saatavilla pitää olla patteritoiminnallinen radio. Tsekkasin yhtenä aamuna työpaikan kahvitauolla, kuinka monelta löytyy kotona tällainen toiminnallisuus. Lähes sataprosenttisesti patteriradio löytyi kaikilta työkavereilta kyllä mökiltä, mutta kotoa ei juuri keneltäkään.

Tänään mietin, eikö kirjeiden välittämisen ilman tietoteknistä teknologiaa pitäisi kuulua samaan tietotekniikan epäonnistumisen ”back-up” suunnitelmaan kuin patterillisen radion. Kertaakaan en ole kuullut asiaa manittavan missään kansallisessa mediassa. En vaikka postin toimittamista ollaan koko ajan ajamassa alas.

KIRJE

Somettomia päiviä: 50
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Eilisen päivän palaute: Pubivisan naapurijoukkueen vanhempi herra on sitä mieltä, että olen joskus saattanut olla kaunis

_____

Minulle kirje on pyhä asia. Olen kasvanut aikana ennen somea tai edes internettiä. Olin suullisesti aika kömpelö lapsi. Mikäli halusin ilmaista tunteitani, minun piti kirjoittaa. Kirjoitin päiväkirjaa, mutta myöhemmin myös monia kirjeitä. Nuo kirjeenvaihdot ovat säilyneet merkittävinä asioina omassa historiassani, niin omien kuin saamienikin kirjeiden osalta.

Yksi lempikirjoistani, niistä siis jotka vaikuttavat itsessä syvälle sieluun asti, on Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881-1929. Kirja koostuu ainoastaan tuon kultturellisesti merkittävän naisen joko lähettämistä tai saamista kirjeistä.

Oman elämäni kirjeistä ei kirjaa saisi. Ensin tuli tietokone, sitten tuli internet ja lopulta tulivat sosiaalisen median monet kanavat. Kirje kuoli jalkoihin.

Kirjoittelin edellistä kirjaani pari vuotta sitten viikon ajan Kirjailijaliiton Ateenan residenssissä. Viikko oli työntäyteinen. Melkein loukkaus kaupungille, jossa asustin. Pari reissua keskustaan kuitenkin tein. Toisella niistä törmäsin pikkuriikkiseen paperikauppaan, joka oli täynnä erilaisia kirjepapereita, kirjekuoria, kyniä ja kummallisia kommervenkkejä liittyen kirjeiden kirjoittamiseen. Visiitti kauppaan vei minut aikamatkalle nuoruuteen, enkä voinut olla ostamatta sitä sun tätä. Kotiinpalattuani googeloin erilaisia ”penpal” yhteisöjä ja liityinkin siihen isoimpaan. Profiilini mukaan minulle allokoitiin kaksi kirjekaveria, molemmat amerikkalaisia keski-ikäisiä kotiäitejä. Kirjeenvaihtomme tyrehtyi noin kolmen vaihtokerran jälkeen. Vedin tilanteesta itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirje sinällään ei ole se juttu. Sisällön pitää ajaa, ei muodon.

Tänään on ollut erityisen raskas työpäivä. Pettymyksiä, epäonnistumisia ja potkuja navan alle toinen toisensa perään. Kun päivän päätteeksi lopulta jaksan pyöräillä uuteen Helsingin kotiin, heitän patjan viileälle parvekkeelle ja rojahdan siihen. Nostan jalat ylös ja suljen silmät. Päässäni pyörii. Lujaa.

Viisitoista minuuttia menee ennen kuin nousen, haen kirjoituspöydän laatikosta Ateenasta ostamaani kirjepaperia sekä kynän ja annan tulla. Tällä kertaa kirjettä ajaa sisältö, ei muoto. Yhä edelleen on epäselvää, löydänkö mistään osoitetta, johon voin postittaa kirjoittamani kirjeen.

EN TIEDÄ MITÄÄN

Somettomia päiviä: 48
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies kehuu ruoanlaittotaitoani

_____

Leivon sämpylöitä. Reseptillä, jonka jaoin somessa puolisen vuotta sitten ja joka saavutti siellä erikoisen paljon huomiota, reseptiksi. Siinä rikotaan kaikki äitini ja mummoni aikaiset opit taikinan vaivaamisesta, sämpylän pyörittämisestä ja lämpimäisten peittämisestä. Tänäänkin lopputulos on erinomainen. Aikomus on valmistaa sämpylöistä illaksi hirviburgereita.

Mies syö aamupalalla kolme uunituoretta maistiaista. Hän kertoo somen notkuvan hifisteleviä hipsterikommentteja juureen leivotuista leivistä ja niiden valokuvaustavoista. Ihmettelen ääneen, miten hän voi mitään sellaisesta tietää, kun ei kerran ole somessa. ”Minä en tiedä mistään mitään”, sanon ja pelkään äänestäni kuuluvan katkeran pohjaväreen. Mies ei sitä huomaa tai ainakaan kommentoi. ”No niitä nyt näkyy kaikkialla”, hän sen sijaan vastaa.

Missä kaikkialla, ihmettelen. Minä en selvästikään ole kaikkialla. En surfaa netissä. En lue sanomalehtiä. En sen paremmin paperisina kuin digiversionakaan. Naistenlehtiä kartan kuin ruttoa. Seuran saan viikoittain äidiltäni, mutta avaan ainoastaan tietovisa- ja ristikkosivut. Tv-uutisiakaan en enää seuraa säännöllisesti ja radion kuuntelun ovat korvanneet äänikirjat.

Huomaan panikoivani pinnan alla. Mistä kaikesta olen jäänyt paitsi? Muusta kuin juurileipien resepteistä? Olenko putoamassa kelkasta?

Hetken kuluttua rauhoitun hieman. Onko facebook oikeasti tuonut minulle tietoa vai onko se vain tuudittanut minut epäaitoon luottamuksen tilaan, että tiedän, miten maailma makaa. Ehkä todellisuudessa näin tuosta makaavasta maailmasta vain peitonkulman pikkuriikkisen palasen.

Rauhoittumisestani huolimatta päätän tehdä asialle jotakin. Luoda uuden tavan. Tai jopa pari. Katsoa ja kuunnella uutisia päivittäin, niin globaaleja kuin lokaalejakin. Etsiä muutamia viisaita blogeja, joita seurata. Ja hämmentävää kyllä, mietin jopa jonkun lehden tilaamista. Mikä se sitten olisi, on vielä epäselvää. Päätän tehdä vähän taustatyötä, scoutata ja keskustella. Ihan vaan että tietäisin.

HYVÄÄ KÄYTÖSTÄ

Somettomia päiviä: 47
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystävättären uutta autoa

_____

Istun jälleen junassa. Teen työtä. Viereisessä loossissa istuu kaksi nuorta, jotka ulkonäkönsä perusteella kärsivät kovahkosta kankkusesta. Pöydällä heidän välissään on tietokone, jossa pyörii toimintaelokuva. Koneen äänet ovat täysillä. Huomaan ärsyyntyväni minuutti minuutilta koko ajan enemmän. Eivätkö he huomaa, että vaunussa on muitakin matkustajia?

Ärtymykseni haihtuu vasta kun saavun pieneen eräkämppäämme Luiro-joen rantaan. Mies ja koira ovat innoissaan alkaneesta metsästyskaudesta. Yhtä innoissaan mies on siisteydestä, joka kämpällä oli häntä odottanut. Tuttavapariskunta oli yöpynyt mökissämme pari viikkoa aikaisemmin. Erittäin ansiokkaan siivouksen lisäksi he olivat jättäneet sekä takkaan että saunan pesään vain sytyttämistään odottavan puukeon.

Laavutulen kajossa päädyn ajattelemaan hyviä käytöstapoja. Siinä samalla tunnen itseni vanhaksi. Eikö aina aikojen saatossa ole vanheneva polvi urputtanut nuoremman polven katoavista käytöstavoista. Mutta onko tilanne nyt erilainen? Kyllä kai ennenkin elinympäristö muuttui sukupolvien vaihtuessa, mutta onko se koskaan muuttunut yhtä nopeasti kuin nyt tietotekniikan tulon myötä? Todennäköisesti ei. Onko siis mikään ihme, jos internettiä tuttipullossa imenyt sukupolvi on vähän pihalla mitä tulee perinteisiin, ihmisten huomioimiseen ja hyviin tapoihin.

TAPOJA

Somettomia päiviä: 46
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Työkaveri kertoo tyttärensä koukuttuneen nuortenkirjasarjaani

_____

On aamu. Uin. Syön tuorepuuron. Juon kupillisen kahvia. Sama rutiini toistuu jokaisena aamuna. Se on yksi monista tavoista, joita minulla on. Erikoisinta tässä on, etten edes pidä kahvista. Jos joku tarjoaa minulle sitä johonkin muuhun ajankohtaan kuin aamulla, sanon ”ei kiitos”. Mutta aamulla kupillinen on pakko saada. Muuten päivä ei ala oikein.

Myönnän olevani rutiini-ihminen. Tiedän asian välillä ärsyttävän miestäni, joka on enempi sellainen spontaani heittäytyjä. Väitän kuitenkin etten ole ruutinieni kanssa yksin. Tavat tuovat turvallisuutta. Tietyissä elämänvaiheissa niillä on enemmän merkitystä kuin toisissa. Erityisen tärkeitä ne ovat elämänkaaren kummassakin päässä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Myös kriisit nostavat niitä esiin. Esimerkiksi kun työpaine nousee korkeuksiin ja burn-out uhkaa nurkan takana, tutut tavat pitävät pystyssä. Tästäkin minulla on kokemusta.

Näinä seitsemänä kuluneena somettomana viikkona olen yrittänyt rikkoa yhtä tapaani, joka näyttää juurtuneen minuun syvälle. Se on tietysti tapa tarttua puhelimeen aina kun tulee tyhjä hetki. Puhelinhan on tietysti aina saatavilla. Pöydällä, käsilaukussa tai hyllynkulmalla latautumassa. Välillä mietin, kuinka paljon käytäntö onkaan muuttunut nuoruusvuosistani, jolloin ei lankapuhelimen ääressä todellakaan ollut koko ajan. Eikä siihen edes ollut pakko vastata, aina kun se soi, vaikkapa jos oli päivällinen kesken. Nyt puhelin näyttää olevan universumin keskiössä.

Tämä pinttynyt tapa on jännällä tavalla näyttänyt saapuneen osaltani tiensä päähän. Tokikin kävelen puhelimen luo usein. Tai kaivan sen laukusta, kun istun bussiin. Mutta siinä se sitten onkin. Enää kun ei ole facebookin sini-puna-valkoista logoa, jota täpätä katsoakseen, mitä jolle kulle kuuluu. Eikä ole myöskään Instagramia, jonka avulla voisi kurkistaa tyttärien elämään. Monta kertaa olen huomannut tuijottavani tyhmänä kädessäni olevaa puhelinta. Mitä ihmettä minun tällä kuuluisi tehdä? No jotain tehdäkseni avaan sitten sähköpostin. Ja sekös on aivan infernaalisen väärä teko. Minä kun en vapaa-ajalla aio lukea työviestejä. Tämän päätöksen tein jo useita vuosia, ehkä jopa vuosikymmen sitten. Näinollen asetan puhelimen takaisin sinne, mistä sen otin. Ainakin yksi tavoistani on nyt ollutta ja mennyttä.

KIRJOJA

Somettomia päiviä: 44
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu tekemiäni PowerPoint-dioja

_____

Olen koukuttunut äänikirjoihin. En vertaa niitä paperisiin, joita molemmat kotini ovat pullollaan. Ne ovat minulle kokonaan eri tuote. Äänikirjat ovat nostaneet kirjallisuuden uudelle tasolle. Kun kirjakirjan lukeminen vaatii oman hetkensä, on se heltisessä elämänvaiheessa usein iltainen nukkumaanmeno sängyllä. Tämä taas tarkoittaa, ettei kirja etene kuin maksimissaan pari sivua päivässä. Äänikirjaa voi sen sijaan kuunnella vaikka siivotessa, tiskatessa, autossa ja pyörän päällä.

Minä olen työmatkapyöräilijä. Jo useamman vuoden ajan olen joka arkipäivä kuunnellut äänikirjoja polkumatkalla molempiin suuntiin. Kun kirja on hyvä, voi että sitä ihanaa odotuksen tunnetta, kun työpäivä on päättymässä ja pääsee kirjan pariin.

Tänään loppuunkuuntelemani Rosa Liksomin Everstinna oli juuri tuollainen hyvä kirja. Myös lukija oli erinomainen. Äänikirjassa sillä on merkitystä. Anna Saksman osaa lappinsa. Edellinen kirja, jonka hänen lukemanaan kuuntelin, oli Pienen hauen pyydystys. Se vasta erinomainen kirja olikin.

Tänään olisin postannut someen kuvan Everstinnan kannesta ja kehunut sitä vuolaasti omin sanoin. Aivan kuten tein aiemmin Pienen hauen pyydystyksen kanssa. Surukseni postaukseni ei saisi kovinkaan montaa tykkäystä. Mikään kirjavinkkaukseni ei ole saanut. Ei sikäli että henkilökohtaisesti tällä olisi ollut minulle suurtakaan merkitystä. Mutta itse olisin kovin mielelläni kuullut muiden kirjasuosituksia. Niitä ei oikein koskaan tullut minun feediini. Facebook ei selvästikään ollut alusta, joka tuki tällaisia postauksia. Ei edes minun kaveripiirissäni, jossa yli kolmasosa porukasta oli kirjoittavaa sakkia. Harmi.

 

LUOPUMISTA

Somettomia päiviä: 42
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Kerron ravintolavaunun myyjälle että heidän järjestelmänsä Veturi-etujen suhteen on pyllyraosta seuraavasta paikasta

_____

Somen alkuaikoina eräs kirjoittajakollega analysoi naistenlehden sivuilla sosiaalisen median virtuaalikaveruutta ja oikeaa ystävyyttä. Hän kirjoitti, että sitten kun hänelle tulee avioero, ne eivät ole somekaverit, jotka rientävät auttamaan, vaan se on naapurin Liisa, joka koputtaa oveen punaviinipullo kainalossa.

Elämänkaari on täynnä muutoksia. Hyviä ja huonoja. Välillä on vuoristorataa, välillä seesteisempää. Viimeiset pari vuotta ovat merkinneet minulle muutosta. Isossa kuvassa. Lapset ovat aikuistuneet. Heidän kasvukotinsa on myyty. Uutta elämää on alettu rakentaa kahden kotipaikan strategialla. Tämä päivä on tuon pitkän muutosketjun viimeinen piste. Nuorimmainen muuttaa opiskelemaan. On aika päästää irti. Luopua viimeisestä oljenkorresta vanhaan. Lähteä kokeilemaan askelia uudessa. Varovasti.

Tytär jää junasta Tampereella. Pidättelen kyyneleitä, kun saatan hänet ison matkalaukun kera asemalaiturille. Sen jälkeen annan tulla. Illalla en pura tuntojani someen, vaan soitan kolme puhelua. Yhden miehelle Lappiin. Kaksi ystäville pääkaupunkiseudulla. Vain punaviinipullo puuttuu.

TIEDOTTA

Somettomia päiviä: 41
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Kehun ystävää, joka selvisi hienosti tunturikympistä

_____

On aamupäivä ja istumme Calle-talon terassilla Pyhätunturin rinteellä, mies, tytär ja minä. Ympärillä pöhisee. Tunturimaraton on alkamassa. Naapurustostakin on osallistujia. Muistelemme, että jokun vuosi sitten ystäviemme tytär osallistui kokopitkään juoksuun poikaystävänsä kanssa. Mies kääntyy katsomaan minua: ”Ovatko he täällä tänä vuonna?” Pudistan päätäni. ”Mistä minä sen voisin tietää. Kun en ole enää somessa.”

ISOVELI VALVOO

Somettomia päiviä: 37
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Noudan tyttären Jorvin sairaalasta päiväoperaation jälkeen. Hän kömpii pienen Fiatini takapenkille sykkyräasentoon. Selkäleikkaus on kieltänyt nuorelta naiselta istumisen viikon ajaksi.

”Mulla on yksi friikkukeikka tälle saikkuviikolle”, tytär sanoo.

”Pystytkö tekemään sen mahallaan sängyllä maaten”, kysyn.

”Vähän vaikeeta”, aikuinen lapsi vastaa.

”Mulla olisi kellarissa sellainen seisomapöytä. Voisin lainata sulle”, sanon.

Tytär kiittää ja takapenkille tulee hiljaista. Ei tarvitse edes katsoa taustapeilistä. Puhelimella se kuitenkin on.

Hetken päästä takaa kuuluu älähdys. ”Mitä nyt?” säikähdän.

”Et ikinä arvaa, mitä facebook mainostaa mulle. Sähköpöytää!”

Tunnen kylmän tuulehduksen sielussani ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tällainen vakoilu jo sinällään riittäisi kiehuttamaan minua sisältäpäin. Mutta kiehun entistä helpommin, kun kysymys on terveystiedoista. Kun on viettänyt uransa biolääketieteen parissa, tietää että potilastiedoissa on kyse pyhääkin pyhimmästä yksityisasiasta. Eivätkö ihmiset ymmärrä? Vai eivätkö he halua ymmärtää?

POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 35
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ystävättären tytär sanoo puhelinvideon kommenttina, että näytän kivalta

______

Tänään olisin linkannut facebookiin kommentin Twitteristä. Se on lähetetty tietooni kuvana puhelimen välityksellä. Siinä minulle tuntematon mieshenkilö kertoo, että jos puhtaasti katsotaan julkaistuja töitä, minun mieheni on suurin nero mitä Suomessa on nähty.

Kirjoittaisin postaukseen olevani ylpeä vaimo ja samaa mieltä. Postaukseni saisi runsaasti peukutuksia. Mieheni kautta tuntemani kaveripiiri kirjoittaisi lukuisia kivoja kommentteja.

Joillekin postaukseni toisi pahaa mieltä. Sanoohan jo suomalainen sananlaskukin, että se jolla onni on, onnen kätkeköön. En ole koskaan syväanalysoinut sanontaa. Korkeintaan pitänyt sitä idioottimaisena. Vieläkään en sanontaa kokonaan allekirjoita, mutta raja tulee ehkä siinä, etten tänään huuda iloani maailman turuille ja tuhansille ihmisille. Vähempi riittää. Lähetän kuvan Twitter-tviitistä molemmille tyttärille. Saavat hekin hetken iloita isänsä saamasta hienosta palautteesta.

YSTÄVISTÄ

Somettomia päiviä: 33
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kiitän kaupan keski-ikäistä kassaa hyvästä terapiasessiosta

_____

Kolmekymppisen serkkuni hautajaisissa on paljon hänen ystäviään. Toinen serkkuni, jo lähempänä kuuttakymmentä, miettii samaa ja sanoo, että tuon ikäisillä kun vielä on ystäviä. ”Vähän nuoremmilla kaveripiiri on jo kokonaan siirtynyt tietotekniikkavälitteiseksi”, hän sanoo. Jään miettimään serkkuni sanoja ja ajattelen omia tyttäriäni. En ole täysin samaa mieltä. Siitä huolimatta kommentti koskettaa.

Kaksi päivää sitten tuli täyteen ensimmäinen kokonainen kuukausi ilman sosiaalista mediaa. Päivämäärään liittyy ensimmäinen puolitieteellinen analyysini, joita olen päättänyt somettomuuteni tiimoilta suorittaa. Tämä liittyy ystävyyteen, tai olisiko oikeampi sana ”kaveruuteen”.

Suoritin pari vuotta sitten kuukauden mittaisen kokeen, jossa merkitsin muistiin jokaisen ihmiskohtaamisen tältä ajalta (linkki). Kohtaamiseksi laskin joko kasvokkain tai puhelimen välityksellä tapahtuvan kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen, jossa vaihdettiin sanoja. Esimerkiksi luento sadalle ihmiselle ei ollut sata kohtaamista, mutta jos kaksi oppilasta kysyi minulta jotakin, johon minä vastasin, kohtaamisia tuli kaksi. Luetteloin keräämäni kohtaamiset viiteen eri kategoriaan: perheeseen/sukuun, ystäviin/kavereihin, työkohtaamisiin, kirjailijakohtaamisiin ja tavallisiin pulliaisiin, kuten kaupan kassoihin, bussikuskeihin ja tarjoilijoihin. Yllätys ja ihan Hesarin sivuillekin asti päässyt pohdinta oli työkohtaamisten uskomaton ylimäärä.

Samaan tulokseen tulin vastaavassa laskennassa tässäkin kuussa, vaikka heinäkuu on suomalaisen työväestön ehdottomasti suosituin lomakuukausi. Päivittäisiä työkohtaamisia tuli kuukauden aikana yli neljäsataa. Tavallisia tuntemattomia ihmisiä kohtasin noin sata. Ystävien ja kavereiden kohtaamisia oli 20. Se ei ole vähän. Itse asiassa se on yli tuplasti enemmän kuin kaverikohtaamisten määrä toissavuotisessa analyysissani. Onko somettomuus jo nyt lisännyt oikeita ystävätapaamisiani vai onko kysymys vain kesän aktiivisesta vierailukaudesta? Tämä jää nähtäväksi, kun jatkan sosiaalista koettani läpi koko vuoden.

POSTIA

Somettomia päiviä: 29
Kaverikohtaamisia tänään: 3
Päivän palaute: Oma mies kehuu hopeisia hiuksiani

_____

Istun kansallispuiston luontokeskuksen kahviossa. Olen ostanut keskuksen myymälästä seitsemän postikorttia. Myyjä kysyy, tarvitsenko postimerkit. Vastaan kieltävästi. Olen täyttänyt lompakkoni edellisellä viikolla kuudella erilaisella , hyvin tarkkaan valitulla postimerkkivihkolla. Ne ovat kaikki hyvin kauniita, pieniä tarinoita jo itsessään. Sisälläni elää selvästi filatelisti-isän tytär, vaikka isäni viimeisistä postimerkkeilyistä onkin jo enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Nyt postimerkkeihin törmää enää tuskin koskaan.

Saajien valinta ei ole vaikeaa, vaikka vaihtoehtoja löytyykin useita. Toisaalta tämä ei ole somettoman kauteni ensimmäinen korttipostitus. Eikä se tule olemaan viimeinenkään.

Vaikeampaa prosessissa on ollut ihmisten postiosoitteiden kokoaminen. Enää tämän ennen vanhaan niin tutun tiedon tallennus ei tunnu olevan tärkeää. Joitakin osoitteita on löytynyt joulukorttilistalta, mutta yllättävän paljon on kavereita, joilta omasta arkistosta löytyy vain joko puhelinnumero tai sähköpostiosoite. Joiltakin ei löydy kumpaakaan. Tällöin yhteydenpito on tapahtunut kokonaan someviestipalvelun kautta. Nyt tätä yhteydenpitoa ei enää ole.

ERILAINEN

Somettomia päiviä: 27
Kaverikohtaamisia tänään: 5
Päivän palaute: Naapurinrouva kehuu lastenkirjasarjaani

_____

Jälleen viikonloppu ja pohjoisessa. Tuhannen kilometrin matka edestakaisin joka viikonloppu alkaa tuntua raskaalta. Ensi viikonlopun pysyn pääkaupunkiseudulla.

Monet ihmettelevät, miten jaksan. Miksi edes suostuin tähän. Miehen Lappi-unelman rakentamiseen, vaikka jatkan työssä etelässä. En oikein osaa vastata. Tai jaksa. Itsekseni olen miettinyt, etten ehkä olisi edes lähtenyt tällaiseen ilman kansainvälistä työtäni ja esimerkkiä ulkomailta. Amerikkalainen kollegani asuu North Carolinessa ja käy töissä Bostonissa. Tällainen osavaltiosta toiseen ”commuting” ei ole jenkkilässä edes harvinaista. Eikä se ole sitä Manner-Euroopassakaan. Toinen kollegani asuu Belgiassa ja on töissä Saksassa. Joten onko tämä minun suhaamiseni sitten mitään? Saman maan sisällä sentään liikun.

Samaa tarinaa kerron myös, kun illalla tulevat naapurit kylään. Pääruoan ja jäätelöannoksen välissä puhe siirtyy somettomuuteeni. Tämä ei ole ensimmäinen ”miksi”, jonka kuuleen.

Tänään jaksan kuitenkin selittää pidempisanaisesti. Lämmin ilma, kaunis tunturimaisema ja pari viinilasillista ovat hieroneet kielinystyröitäni.

Mitä useammin tarinaa kerron, sitä selkeämmäksi se muotoutuu. Siinä ovat yhä edelleen niin mielen manipulaattorit kuin oma ajankäyttökin. Myös uusi aika versus vanha. Mutta keskiöön kirkastuu koko ajan vahvemmin tekoäly, joka vääristää viestiäni, jota haluan kertoa. Korostan, että kirjoittajana haluaisin kertoa tarinoita, joista haluaisin jokaisen lukijan voivan itse päättää, minkä niistä haluaa vastaanottaa. Päätöstä ei tulisi tehdä tunteeton tekoälykoneisto.

Naapuri kysyy, miten tästä kaikesta voi tietää mitään. Vastaan, että kaikkihan on ihan julkista tietoa. ”Common sense”, sanon. ”Ai tavallistako?” jatkaa toinen naapuri. ”Ei, sinä et kyllä ole millään mitalla tavallinen.”

RYHMIÄ

Somettomia päiviä: 22
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun työkaverini Ultra Bran keltaista sadetakkia

_____

Palaan aamulennolla pääkaupunkiseudulle. Juna vie lentokentältä työpaikalle. Mies laittaa viestiä. Olemme miettineet, miten lapinkylästämme voisi löytää jonkun, joka myisi hilloja. Niitä on tänä vuonna paljon. Mutta itse ei ehdi taikka pysty tarpomaan soilla massiivisaaliiseen saakka. Tässäkin facebook olisi ollut oiva apu.

Minä kuuluin naamakirjassa uskomattoman moneen ryhmään. Osa niistä oli aktiivisia, osa hiljaisia. Osa toi minulle tarvittavaa tietoa, osan sisältö oli lähinnä huvittavaa luettavaa. Sain ryhmistä vinkkejä kivoihin tv-ohjelmiin, kuulin uuden taloyhtiömme tapahtumista ja pääsin seuraamaan koiramme sisarusten edesottamuksia metsästyskokeissa.

Vaikka useampikin ryhmä herättää minussa kaipuuta, voinen hyvin elää ilman niitä. Elinhän minä ennenkin.

Lapin kyläyhteisömme facebook-ryhmä herättää kuitenkin suurimmat tunteet. Juuri sinne haluaisin postata tänään kysymyksen, myykö joku kylillä hilloja.

Huomaan lähteväni pohtimaan, uskaltaisinko venyttää hiukan haasteeni rajoja. En toki palaisi someen, mutta ilmoittaisin facebookiin Lapin talomme sen omalla nimellä ja pyytäisin sille lupaa tulla hyväksytyksi kyläyhteisömme ryhmään. Olen jo avaamassa tietokonetta, mutta käteni pysähtyy ennen power-kytkintä. Muita voin huijata, mutta itseäni en.

REISSUSSA

Somettomia päiviä: 20
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär kehuu jäätelöäni maailman parhaaksi

_____

On viikonloppu. Olen pohjoisessa. Matkustin päiväjunalla Helsingistä Rovaniemelle eilen. Pidin junassa etätyöpäivän. VR:n netti toimi erinomaisesti ihan viimeisiä Lapin kilometrejä lukuunottamatta. Maanantaiaamuna lennän takaisin töihin. Perhettä lukuunottamatta kukaan ei tiedä matkastani.

Mustikat talomme rinteellä ovat kypsymässä. Hillat lähisuolla ovat jo kypsyneet. Myös tatit ovat nostaneet päätään pöheiköstä. Uskon facebookin olevan täynnä niin sieni- kuin marjakuviakin. Minun kuviani siellä ei ole. Kuten ei postaustani erinomaisesta tattirisotostakaan.

Kysyn itseltäni, miksi minulla on ollut tapana kirjoittaa someen, missä minä menen ja mitä siellä teen.

Kaunisteleva versio sanoo, että päätös on ollut tietoinen. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta.

On totta että tein aktiivisesti päätöksen olla postaamatta faceen työmatkoiltani ulkomailta. Päätös on pitänyt muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Työni lennättää minua paljon. Työmatkat ovat pääosin negatiivisia. Raskaita pitkiä päiviä. Lentokoneita ja taksimatkoja. Kaupunkien yrityslaitamia. Toimistohuoneita. Yksinäisiä iltoja hotellissa. Positiivisia pisteitä ovat ainoastaan ravintolakokemukset ja ihmiset. Mutta viikottaiset ulkomaanpostaukset facebookiin antaisivat hommasta aivan väärän kuvan. Sen ymmärsin ihan itsekin. Jopa ilman algoritmien keittämän sopan syvempää ymmärrystä. Ja kun nykymaailma vielä glorifioi ulkomaanmatkailua kaikilla rintamilla. Minä en halunnut sitä tehdä. Sen sijaan minä halusin postata kauniita kuvia eri puolelta Suomea.

Mutta ovatko kotimaan reissupostaukseni olleet pelkästään matkailumainontaa? No eivät. Minä olen halunnut ystävieni Lapissa tietävän, että nyt minä olen tulossa sinnepäin. Ja kun palaan etelään, siitäkin olen kertonut. Josko joku vaikka soittaisi ja kutsuisi terassilasilliselle.

Tänään kukaan perhettä lukuunottamatta ei tiedä, että olen pohjoisessa. Enhän minä nyt kaikille voi soittaa. Mutta muutamalle ystävälle sen kyllä teen.

PUHELIMESTA

Somettomia päiviä: 17
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Ystävä soittaa. On nimipäiväni. Naistenviikolla, joka jo keskiajalla syntyi sateiselle heinäkuun lopun viikolle. Naiset kun itkevät niin paljon. Tänäänkin on tullut muutamia kuuroja. Minä en ole itkenyt.

Koulukaverini on pisimmältä ajalta säilynyt ystäväni. Jälleen jätän tästä luokittelusta pois facebookissa hengaavat tuttavani, jotka olen tuntenut alakouluajoilta tai jopa ennen sitä. Eilen soitti toinen hyvä ystäväni. Entinen työkaveri, joka kertoi ostaneensa miehensä kanssa mökin. Vielä kertaakaan somettoman ajan kuluessa minä en ole itse ottanut puhelinta ja soittanut. ”Meiltä puuttuu puhelinkulttuuri”, sanoo koulukaverini. Hän tarkoittaa itseään ja minua. Minä olisin valmis laajentamaan käsitettä yhteiskuntaan laajemminkin.

Kadehdin miestäni tässä usein. Hänen puhelimensa soi useita kertoja päivässä. Itsekin hän soittaa useammin kuin viestittelee.

Osallistuin joitakin vuosia sitten työn puolesta kommunikaatiokurssille, jota piti herttainen, älykäs ja hyvin artikuloiva brittimies. Hän käytti yhden luennoista puhumalla välittämämme viestin vaikuttavuudesta. Hän sanoi, että nykyaika on mennyt tietoteknisen viestinnän osalta siihen, että jos oikeasti haluat saada viestisi perille, soita. Ihmisten sähköpostilaatikot ovat ääriään myöten täynnä. Sosiaalisen median kanavia on niin monta, että viesti tahtoo helposti hukkua. Puhelinkanavia on vain yksi. Se on hyvin tehokasta.

Edellisen nuortendekkarini keskiössä oli kuvitteellinen kännykkäyritys, joka oli syntynyt Nokian raunioille. Yritys kehitteli jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Innovaatiota, joka perustui puhelun palaamiseen. ”Uskotko sinä oikeasti, että puhelin vielä palaa puhelimena?” kysyi minua kirjojeni taustoittamisessa auttanut ystävä. En oikein osannut vastata. Tarinahan oli fiktiota. Tänään vastaisin, että kyllä minä uskon.

Ihminen tuppaa herkästi unohtamaan historian ja oman hyvin pienen siivunsa siinä. Me tuijotamme nykyhetkeä ja ajattelemme kaiken aina olleen kuten se nyt on. Tietokone syntyi takellellen reippaasti alle sata vuotta sitten, saapui ihmisten koteihin 1980-luvulla, kun minä olin lukiossa, ja valtasi maailman seuraavina parina vuosikymmenenä. Samoina, jolloin internet tuli yleiseksi tavaksi välittää tietoa. Isossa skaalassa puhutaan siis muutamista vuosikymmenistä. Ajasta, joka on kärpäsenpaska ihmisen historiassa. Mikään ei takaa, että tietotekniikan varaan rakentamamme korttitalo olisi millään tavoin pysyvä. Vaikka nykyihminen siihen sinisilmäisesti uskookin.

Suurimpana huijauksena, ja myös uhkana, pidän sanaa ”pilvi”. Kuka ikinä sanan nykyisessä tietoteknisen varaston merkityksessä onkaan keksinyt, on ollut nerokas. Sana on puhdas ja viaton. Valkoinen hattara, jonka päälle me kaikki voimme turvallisesti tallentaa kaiken tiedon, mikä ei millään enää mahdu tietokoneillemme eikä puhelimiimme. Todellisuus on kovasti toisenlainen. ”Pilvi” ei ole taivaalla. Se on tuhansissa kallioihin louhituissa serverihalleissa, jotka kuluttavat energiaa tavalla, joka on maapallollemme kestämätön. Ja vaikka halleja vartioidaan, ne ovat haavoittuvia niin ihmisen hyökkäyksille kuin luonnonmullistuksillekin. Mutta ajatteleeko nykynuori tätä, kun hän napsii pilveen tuhat valkokuvaa päivässä. Väitän että ei. Eikä sitä ajattele sähköposteja työpaikalla kuusi tuntia päivässä linkoava tietotyöläinenkään. Muutenhan hän saattaisi vaikka jossakin välissä soittaa.

Melkein kaksisataa vuotta vanha keksintö on yhä edelleen voimissaan. ”Puhelin käyttää yksityistä polkua”, sanoi insinöörikollegani. ”Internet-välitteinen viestintä on sen sijaan moottoritie. Vaikka uusia kaistoja, 3G, 4G, 5G ja kuinka monta uutta geetä hyvänsä tuleekaan, siellä tulee aina olemaan ruuhkaa ja jossakin vaiheessa tulee sitten raja vastaan.”

RUUTUAIKA

Somettomia päiviä: 16
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun tarjoilijalle ravintolan uutta ilmettä

_____

Puhelimeni kertoo minulle, että ruutuaikani on vähentynyt viime viikosta 10%. Samankaltainen viesti ruutuajasta lienee ilmestynyt puhelimeni näytölle joka viikko. En ole koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Korkeintaan ärsyyntynyt vähän. Sana ”ruutuaika” ei ole tarkoittanut minulle mitään.

Nyt klikkaan viestiä. Se vie minut uudelle sivulle, jossa on paljon taulukkoa. Pylväitä, jotka näyttävät ruutuaikani eri päivinä. Vieläkään en tiedä, miten ”ruutuaika” määritetään.

Skrollaan itseni puhelimen syvyyksiin. Tutkija minussa innostuu. Hyvänen aika, tämä vekotinhan tallentaa kaiken, mitä sillä teen. Read-outtina se ilmoittaa ajan, mitä olen käyttänyt kussakin sovelluksessa. Kivasti se myös luokittelee erilaiset sovellukset ryhmiksi. Sosiaalinen viestintä sisältää Facebookin, Instagramin, WhatsAppin ja mesen. Hyötyyn se laskee sähköpostit, kalenterin, Teamsin, Google-haut, muistiinpanot, laskimen ja excelin. Kun kuljen viikkoja taaksepäin, facebook on kyllä ollut yksi merkittävistä ruutuaikani lähteistä. Havainto ei yllätä minua. Mutta eniten minuutteja on kyllä aina saanut tuo ryhmä ”hyöty” ja hyvänä kakkosena on tullut äänikirjojen kuunteleminen. Karttasovelluksetkin ovat kuluttaneet jonkin verran aikaa, kun autoillessani tuntemattomilla seuduilla tapaan käyttää etsintään puhelinta. Yhtenä hämmentävimmistä havainnoista on Google-hakujen vähäinen ajankäyttö. Omasta mielestäni googeloin aika lailla, mutta silti näihin hakuihin näyttää kuluvan vain joitakin minuutteja päivässä.

Mutta kuinka paljon aikaa minä oikeasti facebookissa tapasin käyttää? Puhelimen tilasto kertoo päivittäisen naamakirja-aikani liikkuneen jossakin varttitunnin ja tunnin välillä. Lähes saman verran minuutteja näyttää kuluvan tällä hetkellä WhatsApp-viestintään. Reippaasti kummankin yli nousevat kuitenkin työjohdannaiset sovellukset, kuten sähköposti ja Teams, sekä puhelimen muistiinpanot-sivu, jonne tapaan kirjoitella kirjoituksiani aina kun jotakin kirjoittamisen arvoista päähäni putkahtaa. Eli usein.

Olen kieltämättä vähän yllättynyt. Kommentti ajan vapautumisesta kaikkeen olennaisempaan, kun somen jättää, ei ole harvinainen. Ihan noin tämä ei taida kuitenkaan omalta osin mennä.

PALAUTTEESTA

Somettomia päiviä: 14
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun tyttöä kaupan kassalla

_____

Kuuntelen radiosta eilen menehtyneen suomalaisen viihdetaiteilijan muisto-ohjelmaa. Kyynel käy silmäkulmassa pariin otteeseen. Viime kuukausina kuolema on vieraillut lähipiirissä liian usein. Eikä kyseessä ole ollut vanhoja ihmisiä, vaan nuorempia. Paljon on itkua ollut ja paljon myös ajatuksia. Siitä kuinka hauras on ihminen. Ja siitä kuinka elämä on rajallinen. Molemmat itsestäänselviä asioita. Silti liian harvaan pohdittuja.

Tänään mietin kuitenkin palautetta. Nämä jälkimuistelut, kauniit sanat ja nekrologit lienevät omaisille tärkeitä. Mutta miksi tätä hienoa palautetta ei voida antaa ihmisille vielä kun he elävät?

Somen peukutukset ovat yksi palautteen muoto. Kuin huume, joka ajaa ihmisiä haluamaan sitä lisää. Mutta miksei palautetta voisi olla muunkinlaista? Aitoa. Hyväntahtoista. Huomioivaa.

Minulla oli kerran pomo, jonka kommunikaatiokyvyt olivat varsin heikot. Niin heikot, että hänen oma ulkomainen esimiehensä piti niitä jopa etenemisen esteenä ja päättikin lähettää alaisensa kommunikaatiokurssille. Tuloksena oli positiivisen palautteen ylilyönti. Pomoni kehui minua toistakymmentä kertaa päivässä. Ehkä yhden kerran kuukaudesta uskoin hänen tarkoittavan, mitä sanoi.

Suomalainen ei ole hyvä antamaan positiivista palautetta. ”Mitä sitä nyt kehumaan.” Turhaan.

Mutta voi sitä silmien kiiltoa, kun kehun kaupan nuoren kassaneidin hienoja korvakoruja. Ihan jokainen meistä saa energiaa sielulleen, kun joku huomaa. Ja kuinka helppoa palautteen antaminen onkaan.

RESEPTITÖN

Somettomia päiviä: 13
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Uimanainen kehuu hollantilaista pyörääni ja siinä samalla minuakin

_____

Mustikka on kypsynyt eteläisessä Suomessa. Ostan rasiallisen lähikaupasta. Sekoitan kotona reippaaseen määrään haaleaa vettä vähän sokeria ja äyskäröin mukaan mustikkalasillisen. Peitän ison lasipurkin kelmulla ja nostan sen aurinkoiselle paikalle ikkunan eteen tekeytymään. Lapin lemmenjuoma on valmista parin viikon päästä.

Mikäli olisin somessa, kirjoittaisin tarinaa kehittyvän juoman mikrobiologisesta prosessista. Kuinka mustikan mukana elävä mikrobisto alkaa auringon myötävaikutuksella käyttää sokeria alkoholiksi. Tämä tuo juomaan sen herkullisen bouquetin, joka mustikan aromin ja värin ohella tekee syntyvästä mehusta erityistä herkkua. Kirjottaisin myös, että syytä sille, miksi mustikat parin viikon prosessin aikana painuvat purkin pinnalta sen pohjalle, en tiedä. Näin laittaessani olisin varma, että joku nippeliviisas facebook-kaverini kirjoittaisi kommenttikenttään tälle selityksen.

Mutta koska en ole somessa, kirjoitan reseptin paperille ja otan siitä kuvan. Lähetän sen puhelimella miehelleni pohjoiseen. Mustikat kypsynevät Lapissa parin viikon sisällä. Lähetän kuvan sähköpostin liitteenä myös muutamalle työkaverille, jotka istuivat eilen samassa lounaspöydässä, kun puhuin lempijuomastani. Eipä tiedon jakaminen hullumpaa ole näinkään.