...VIELÄ LISÄÄ KIRJEESTÄ

Somettomia päiviä: 53
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Herään aamulla puhelimeni pimpahdukseen. Heti perään tulee toinen. Näen punaista sekä WhatsApp ikonin että tekstiviestikentän päällä. Avaan ensin WA:n. Viesti on tyttäreni vanhalta joukkuekaverilta, jota en ole nähnyt useaan vuoteen. Siinä pahoitellaan, että hän on vahingossa lähettänyt minulle tekstiviestinä tärkeän koodin. Pyytää minua palauttamaan sen hänelle. Koodi on erittäin tärkeä. Viestin perässä on monia nuorille tyypillisiä liikuttavia hymiöitä. Avaan tekstiviestin ja siellä tosiaan on kuusinumeroinen koodi saman tytön puhelinnumerosta. Enempiä ajattelematta otan koodista kuvan ja palaan lähettämään sitä WhatsAppiin. Sitten alkaa päässä raksuttaa. Joku tässä ei ole kohdallaan. Luen viestin uudestaan. ”Lähettää” verbin aikamuoto on väärä. Viesti vaikuttaa google translatorilla käännetyltä, vaikkakin taidokkaalta sellaiselta. Se osuu myös taidokkaasti pehmeisiin kohtiini. Tyttäreeni, tämän entiseen harrastukseen ja ystävään. Hymiötkin on taidolla valittu. Tuntuu pahalta, kun deletoin viestin.

Vähän yli vuosi sitten minun sähköpostitilini kaapattiin. Käytän työpostini lisäksi henkilökohtaista tiliä, koska en halua työni sekoittuvan vapaa-aikaan. Jälkimmäiseen luen myös kirjallisen työni. Koska dosenttina minun on mahdollista käyttää yliopiston sähköpostia, olen pitänyt sen siirryttyäni akateemisesta maailmasta liikemaailman kentälle. No niihän siinä sitten kävi, että eräänä tiistaiaamuna saan yliopiston helpdeskistä sähköpostin, että mailiboksini on täynnä ja se pitää mennä tyhjentämään oheisen linkin kautta. Viesti on taidokas. Siihen on varastettu yliopiston helpdeskin ulkoasu. Lähettäjän sähköposti kuuluu oikeasti yliopiston IT:ssä työskentelevälle henkilölle. Minulla ei ole mitään syytä epäillä viestin aitoutta. Niinpä teen dramaattisesti väärin, kun klikkaan linkkiä. Tilini kaapataan ja nimissäni lähetetään yli miljoona sähköpostia. Vielä tänäänkin maksan roskapostin määrässä tuosta virheellisestä klikkauksesta.

Tänään jatkan pohdintaani siitä, kuinka haavoittuvainen on rakentamamme IT-kupla ja kuinka naiivisti ihmiset siihen uskovat. Jopa siinä määrin, että ovat heittäneet ystävyyssuhteensa internetverkoston hallittaviksi.

En halua heittäytyä detrimentalistiksi ja ennustaa, että tämä tietotekninen kupla puhkeaisi kokonaan. Mutta olen varma, että kupla tänä päivänä näyttäytyvässä muodossaan ei tule kyllä säilymään. Sen ei yksinkertaisesti ole mahdollista säilyä. Näinollen ei ollenkaan haittaisi, josko ihmiset avaisivat silmänsä ja miettisivät varasuunnitelmaa. Usein ihan niitä entisiä asioita. Ystäviä. Puhelinta. Kirjeitäkin.

...LISÄÄ KIRJEESTÄ

Somettomia päiviä: 51
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Projektin uusi johtaja kehuu työtäni yli kesän

_____

Kuuntelen uutisia radiosta työpäivän päätteeksi. Siellä sanotaan, että kirjeiden toimittaminen postin toimesta esitetään tapahtuvaksi enää muutamana päivänä viikossa. Perusteluna kerrotaan, ettei kirjeitä enää liiku.

Uutinen saa sisimpäni värisemään. Ei niinkään että kirjeitä tarvitsisi ollenkaan olla. Eihän niitä oikeasti olekaan. Mutta etteikö meillä enää olisi järjestelmää, joka toimittaisi kirjeitä perille, mikäli niitä olisi olemassa.

Epämiellyttävyydessäni lienee kyse tietotekniikan ylimielisestä asemasta, joka tuntuu kaapanneen koko yhteiskuntamme, mutta samalla luoneen minulle itselleni epäuskon, voiko tämä kaikki muka toimia ja olla pysyvää.

Yhtenä esimerkkinä vanhanaikaisempien mallien toimivuudesta ovat olleet edellisten vuosien lumikuormien aiheuttamat sähkökatkot itäisessä Pohjois-Suomessa. Kun sähkö kuolee, ensiksi kärsivät talon kylmä- ja lämpöjärjestelmät. Seuraavana tulevat ladattavat järjestelmät kuten tietokoneet ja puhelimet. Mitä jää?

Helsingin pelastusjohtaja kertoi viime talven sähkökatkohässäkän keskellä, että vain yksi asia on selviytymisessä olennaista. Saatavilla pitää olla patteritoiminnallinen radio. Tsekkasin yhtenä aamuna työpaikan kahvitauolla, kuinka monelta löytyy kotona tällainen toiminnallisuus. Lähes sataprosenttisesti patteriradio löytyi kaikilta työkavereilta kyllä mökiltä, mutta kotoa ei juuri keneltäkään.

Tänään mietin, eikö kirjeiden välittämisen ilman tietoteknistä teknologiaa pitäisi kuulua samaan tietotekniikan epäonnistumisen ”back-up” suunnitelmaan kuin patterillisen radion. Kertaakaan en ole kuullut asiaa manittavan missään kansallisessa mediassa. En vaikka postin toimittamista ollaan koko ajan ajamassa alas.

KIRJE

Somettomia päiviä: 50
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Eilisen päivän palaute: Pubivisan naapurijoukkueen vanhempi herra on sitä mieltä, että olen joskus saattanut olla kaunis

_____

Minulle kirje on pyhä asia. Olen kasvanut aikana ennen somea tai edes internettiä. Olin suullisesti aika kömpelö lapsi. Mikäli halusin ilmaista tunteitani, minun piti kirjoittaa. Kirjoitin päiväkirjaa, mutta myöhemmin myös monia kirjeitä. Nuo kirjeenvaihdot ovat säilyneet merkittävinä asioina omassa historiassani, niin omien kuin saamienikin kirjeiden osalta.

Yksi lempikirjoistani, niistä siis jotka vaikuttavat itsessä syvälle sieluun asti, on Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881-1929. Kirja koostuu ainoastaan tuon kultturellisesti merkittävän naisen joko lähettämistä tai saamista kirjeistä.

Oman elämäni kirjeistä ei kirjaa saisi. Ensin tuli tietokone, sitten tuli internet ja lopulta tulivat sosiaalisen median monet kanavat. Kirje kuoli jalkoihin.

Kirjoittelin edellistä kirjaani pari vuotta sitten viikon ajan Kirjailijaliiton Ateenan residenssissä. Viikko oli työntäyteinen. Melkein loukkaus kaupungille, jossa asustin. Pari reissua keskustaan kuitenkin tein. Toisella niistä törmäsin pikkuriikkiseen paperikauppaan, joka oli täynnä erilaisia kirjepapereita, kirjekuoria, kyniä ja kummallisia kommervenkkejä liittyen kirjeiden kirjoittamiseen. Visiitti kauppaan vei minut aikamatkalle nuoruuteen, enkä voinut olla ostamatta sitä sun tätä. Kotiinpalattuani googeloin erilaisia ”penpal” yhteisöjä ja liityinkin siihen isoimpaan. Profiilini mukaan minulle allokoitiin kaksi kirjekaveria, molemmat amerikkalaisia keski-ikäisiä kotiäitejä. Kirjeenvaihtomme tyrehtyi noin kolmen vaihtokerran jälkeen. Vedin tilanteesta itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirje sinällään ei ole se juttu. Sisällön pitää ajaa, ei muodon.

Tänään on ollut erityisen raskas työpäivä. Pettymyksiä, epäonnistumisia ja potkuja navan alle toinen toisensa perään. Kun päivän päätteeksi lopulta jaksan pyöräillä uuteen Helsingin kotiin, heitän patjan viileälle parvekkeelle ja rojahdan siihen. Nostan jalat ylös ja suljen silmät. Päässäni pyörii. Lujaa.

Viisitoista minuuttia menee ennen kuin nousen, haen kirjoituspöydän laatikosta Ateenasta ostamaani kirjepaperia sekä kynän ja annan tulla. Tällä kertaa kirjettä ajaa sisältö, ei muoto. Yhä edelleen on epäselvää, löydänkö mistään osoitetta, johon voin postittaa kirjoittamani kirjeen.

EN TIEDÄ MITÄÄN

Somettomia päiviä: 48
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies kehuu ruoanlaittotaitoani

_____

Leivon sämpylöitä. Reseptillä, jonka jaoin somessa puolisen vuotta sitten ja joka saavutti siellä erikoisen paljon huomiota, reseptiksi. Siinä rikotaan kaikki äitini ja mummoni aikaiset opit taikinan vaivaamisesta, sämpylän pyörittämisestä ja lämpimäisten peittämisestä. Tänäänkin lopputulos on erinomainen. Aikomus on valmistaa sämpylöistä illaksi hirviburgereita.

Mies syö aamupalalla kolme uunituoretta maistiaista. Hän kertoo somen notkuvan hifisteleviä hipsterikommentteja juureen leivotuista leivistä ja niiden valokuvaustavoista. Ihmettelen ääneen, miten hän voi mitään sellaisesta tietää, kun ei kerran ole somessa. ”Minä en tiedä mistään mitään”, sanon ja pelkään äänestäni kuuluvan katkeran pohjaväreen. Mies ei sitä huomaa tai ainakaan kommentoi. ”No niitä nyt näkyy kaikkialla”, hän sen sijaan vastaa.

Missä kaikkialla, ihmettelen. Minä en selvästikään ole kaikkialla. En surfaa netissä. En lue sanomalehtiä. En sen paremmin paperisina kuin digiversionakaan. Naistenlehtiä kartan kuin ruttoa. Seuran saan viikoittain äidiltäni, mutta avaan ainoastaan tietovisa- ja ristikkosivut. Tv-uutisiakaan en enää seuraa säännöllisesti ja radion kuuntelun ovat korvanneet äänikirjat.

Huomaan panikoivani pinnan alla. Mistä kaikesta olen jäänyt paitsi? Muusta kuin juurileipien resepteistä? Olenko putoamassa kelkasta?

Hetken kuluttua rauhoitun hieman. Onko facebook oikeasti tuonut minulle tietoa vai onko se vain tuudittanut minut epäaitoon luottamuksen tilaan, että tiedän, miten maailma makaa. Ehkä todellisuudessa näin tuosta makaavasta maailmasta vain peitonkulman pikkuriikkisen palasen.

Rauhoittumisestani huolimatta päätän tehdä asialle jotakin. Luoda uuden tavan. Tai jopa pari. Katsoa ja kuunnella uutisia päivittäin, niin globaaleja kuin lokaalejakin. Etsiä muutamia viisaita blogeja, joita seurata. Ja hämmentävää kyllä, mietin jopa jonkun lehden tilaamista. Mikä se sitten olisi, on vielä epäselvää. Päätän tehdä vähän taustatyötä, scoutata ja keskustella. Ihan vaan että tietäisin.

HYVÄÄ KÄYTÖSTÄ

Somettomia päiviä: 47
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystävättären uutta autoa

_____

Istun jälleen junassa. Teen työtä. Viereisessä loossissa istuu kaksi nuorta, jotka ulkonäkönsä perusteella kärsivät kovahkosta kankkusesta. Pöydällä heidän välissään on tietokone, jossa pyörii toimintaelokuva. Koneen äänet ovat täysillä. Huomaan ärsyyntyväni minuutti minuutilta koko ajan enemmän. Eivätkö he huomaa, että vaunussa on muitakin matkustajia?

Ärtymykseni haihtuu vasta kun saavun pieneen eräkämppäämme Luiro-joen rantaan. Mies ja koira ovat innoissaan alkaneesta metsästyskaudesta. Yhtä innoissaan mies on siisteydestä, joka kämpällä oli häntä odottanut. Tuttavapariskunta oli yöpynyt mökissämme pari viikkoa aikaisemmin. Erittäin ansiokkaan siivouksen lisäksi he olivat jättäneet sekä takkaan että saunan pesään vain sytyttämistään odottavan puukeon.

Laavutulen kajossa päädyn ajattelemaan hyviä käytöstapoja. Siinä samalla tunnen itseni vanhaksi. Eikö aina aikojen saatossa ole vanheneva polvi urputtanut nuoremman polven katoavista käytöstavoista. Mutta onko tilanne nyt erilainen? Kyllä kai ennenkin elinympäristö muuttui sukupolvien vaihtuessa, mutta onko se koskaan muuttunut yhtä nopeasti kuin nyt tietotekniikan tulon myötä? Todennäköisesti ei. Onko siis mikään ihme, jos internettiä tuttipullossa imenyt sukupolvi on vähän pihalla mitä tulee perinteisiin, ihmisten huomioimiseen ja hyviin tapoihin.

TAPOJA

Somettomia päiviä: 46
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Työkaveri kertoo tyttärensä koukuttuneen nuortenkirjasarjaani

_____

On aamu. Uin. Syön tuorepuuron. Juon kupillisen kahvia. Sama rutiini toistuu jokaisena aamuna. Se on yksi monista tavoista, joita minulla on. Erikoisinta tässä on, etten edes pidä kahvista. Jos joku tarjoaa minulle sitä johonkin muuhun ajankohtaan kuin aamulla, sanon ”ei kiitos”. Mutta aamulla kupillinen on pakko saada. Muuten päivä ei ala oikein.

Myönnän olevani rutiini-ihminen. Tiedän asian välillä ärsyttävän miestäni, joka on enempi sellainen spontaani heittäytyjä. Väitän kuitenkin etten ole ruutinieni kanssa yksin. Tavat tuovat turvallisuutta. Tietyissä elämänvaiheissa niillä on enemmän merkitystä kuin toisissa. Erityisen tärkeitä ne ovat elämänkaaren kummassakin päässä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Myös kriisit nostavat niitä esiin. Esimerkiksi kun työpaine nousee korkeuksiin ja burn-out uhkaa nurkan takana, tutut tavat pitävät pystyssä. Tästäkin minulla on kokemusta.

Näinä seitsemänä kuluneena somettomana viikkona olen yrittänyt rikkoa yhtä tapaani, joka näyttää juurtuneen minuun syvälle. Se on tietysti tapa tarttua puhelimeen aina kun tulee tyhjä hetki. Puhelinhan on tietysti aina saatavilla. Pöydällä, käsilaukussa tai hyllynkulmalla latautumassa. Välillä mietin, kuinka paljon käytäntö onkaan muuttunut nuoruusvuosistani, jolloin ei lankapuhelimen ääressä todellakaan ollut koko ajan. Eikä siihen edes ollut pakko vastata, aina kun se soi, vaikkapa jos oli päivällinen kesken. Nyt puhelin näyttää olevan universumin keskiössä.

Tämä pinttynyt tapa on jännällä tavalla näyttänyt saapuneen osaltani tiensä päähän. Tokikin kävelen puhelimen luo usein. Tai kaivan sen laukusta, kun istun bussiin. Mutta siinä se sitten onkin. Enää kun ei ole facebookin sini-puna-valkoista logoa, jota täpätä katsoakseen, mitä jolle kulle kuuluu. Eikä ole myöskään Instagramia, jonka avulla voisi kurkistaa tyttärien elämään. Monta kertaa olen huomannut tuijottavani tyhmänä kädessäni olevaa puhelinta. Mitä ihmettä minun tällä kuuluisi tehdä? No jotain tehdäkseni avaan sitten sähköpostin. Ja sekös on aivan infernaalisen väärä teko. Minä kun en vapaa-ajalla aio lukea työviestejä. Tämän päätöksen tein jo useita vuosia, ehkä jopa vuosikymmen sitten. Näinollen asetan puhelimen takaisin sinne, mistä sen otin. Ainakin yksi tavoistani on nyt ollutta ja mennyttä.

KIRJOJA

Somettomia päiviä: 44
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu tekemiäni PowerPoint-dioja

_____

Olen koukuttunut äänikirjoihin. En vertaa niitä paperisiin, joita molemmat kotini ovat pullollaan. Ne ovat minulle kokonaan eri tuote. Äänikirjat ovat nostaneet kirjallisuuden uudelle tasolle. Kun kirjakirjan lukeminen vaatii oman hetkensä, on se heltisessä elämänvaiheessa usein iltainen nukkumaanmeno sängyllä. Tämä taas tarkoittaa, ettei kirja etene kuin maksimissaan pari sivua päivässä. Äänikirjaa voi sen sijaan kuunnella vaikka siivotessa, tiskatessa, autossa ja pyörän päällä.

Minä olen työmatkapyöräilijä. Jo useamman vuoden ajan olen joka arkipäivä kuunnellut äänikirjoja polkumatkalla molempiin suuntiin. Kun kirja on hyvä, voi että sitä ihanaa odotuksen tunnetta, kun työpäivä on päättymässä ja pääsee kirjan pariin.

Tänään loppuunkuuntelemani Rosa Liksomin Everstinna oli juuri tuollainen hyvä kirja. Myös lukija oli erinomainen. Äänikirjassa sillä on merkitystä. Anna Saksman osaa lappinsa. Edellinen kirja, jonka hänen lukemanaan kuuntelin, oli Pienen hauen pyydystys. Se vasta erinomainen kirja olikin.

Tänään olisin postannut someen kuvan Everstinnan kannesta ja kehunut sitä vuolaasti omin sanoin. Aivan kuten tein aiemmin Pienen hauen pyydystyksen kanssa. Surukseni postaukseni ei saisi kovinkaan montaa tykkäystä. Mikään kirjavinkkaukseni ei ole saanut. Ei sikäli että henkilökohtaisesti tällä olisi ollut minulle suurtakaan merkitystä. Mutta itse olisin kovin mielelläni kuullut muiden kirjasuosituksia. Niitä ei oikein koskaan tullut minun feediini. Facebook ei selvästikään ollut alusta, joka tuki tällaisia postauksia. Ei edes minun kaveripiirissäni, jossa yli kolmasosa porukasta oli kirjoittavaa sakkia. Harmi.

 

LUOPUMISTA

Somettomia päiviä: 42
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Kerron ravintolavaunun myyjälle että heidän järjestelmänsä Veturi-etujen suhteen on pyllyraosta seuraavasta paikasta

_____

Somen alkuaikoina eräs kirjoittajakollega analysoi naistenlehden sivuilla sosiaalisen median virtuaalikaveruutta ja oikeaa ystävyyttä. Hän kirjoitti, että sitten kun hänelle tulee avioero, ne eivät ole somekaverit, jotka rientävät auttamaan, vaan se on naapurin Liisa, joka koputtaa oveen punaviinipullo kainalossa.

Elämänkaari on täynnä muutoksia. Hyviä ja huonoja. Välillä on vuoristorataa, välillä seesteisempää. Viimeiset pari vuotta ovat merkinneet minulle muutosta. Isossa kuvassa. Lapset ovat aikuistuneet. Heidän kasvukotinsa on myyty. Uutta elämää on alettu rakentaa kahden kotipaikan strategialla. Tämä päivä on tuon pitkän muutosketjun viimeinen piste. Nuorimmainen muuttaa opiskelemaan. On aika päästää irti. Luopua viimeisestä oljenkorresta vanhaan. Lähteä kokeilemaan askelia uudessa. Varovasti.

Tytär jää junasta Tampereella. Pidättelen kyyneleitä, kun saatan hänet ison matkalaukun kera asemalaiturille. Sen jälkeen annan tulla. Illalla en pura tuntojani someen, vaan soitan kolme puhelua. Yhden miehelle Lappiin. Kaksi ystäville pääkaupunkiseudulla. Vain punaviinipullo puuttuu.

TIEDOTTA

Somettomia päiviä: 41
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Kehun ystävää, joka selvisi hienosti tunturikympistä

_____

On aamupäivä ja istumme Calle-talon terassilla Pyhätunturin rinteellä, mies, tytär ja minä. Ympärillä pöhisee. Tunturimaraton on alkamassa. Naapurustostakin on osallistujia. Muistelemme, että jokun vuosi sitten ystäviemme tytär osallistui kokopitkään juoksuun poikaystävänsä kanssa. Mies kääntyy katsomaan minua: ”Ovatko he täällä tänä vuonna?” Pudistan päätäni. ”Mistä minä sen voisin tietää. Kun en ole enää somessa.”

ISOVELI VALVOO

Somettomia päiviä: 37
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Noudan tyttären Jorvin sairaalasta päiväoperaation jälkeen. Hän kömpii pienen Fiatini takapenkille sykkyräasentoon. Selkäleikkaus on kieltänyt nuorelta naiselta istumisen viikon ajaksi.

”Mulla on yksi friikkukeikka tälle saikkuviikolle”, tytär sanoo.

”Pystytkö tekemään sen mahallaan sängyllä maaten”, kysyn.

”Vähän vaikeeta”, aikuinen lapsi vastaa.

”Mulla olisi kellarissa sellainen seisomapöytä. Voisin lainata sulle”, sanon.

Tytär kiittää ja takapenkille tulee hiljaista. Ei tarvitse edes katsoa taustapeilistä. Puhelimella se kuitenkin on.

Hetken päästä takaa kuuluu älähdys. ”Mitä nyt?” säikähdän.

”Et ikinä arvaa, mitä facebook mainostaa mulle. Sähköpöytää!”

Tunnen kylmän tuulehduksen sielussani ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tällainen vakoilu jo sinällään riittäisi kiehuttamaan minua sisältäpäin. Mutta kiehun entistä helpommin, kun kysymys on terveystiedoista. Kun on viettänyt uransa biolääketieteen parissa, tietää että potilastiedoissa on kyse pyhääkin pyhimmästä yksityisasiasta. Eivätkö ihmiset ymmärrä? Vai eivätkö he halua ymmärtää?

POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 35
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ystävättären tytär sanoo puhelinvideon kommenttina, että näytän kivalta

______

Tänään olisin linkannut facebookiin kommentin Twitteristä. Se on lähetetty tietooni kuvana puhelimen välityksellä. Siinä minulle tuntematon mieshenkilö kertoo, että jos puhtaasti katsotaan julkaistuja töitä, minun mieheni on suurin nero mitä Suomessa on nähty.

Kirjoittaisin postaukseen olevani ylpeä vaimo ja samaa mieltä. Postaukseni saisi runsaasti peukutuksia. Mieheni kautta tuntemani kaveripiiri kirjoittaisi lukuisia kivoja kommentteja.

Joillekin postaukseni toisi pahaa mieltä. Sanoohan jo suomalainen sananlaskukin, että se jolla onni on, onnen kätkeköön. En ole koskaan syväanalysoinut sanontaa. Korkeintaan pitänyt sitä idioottimaisena. Vieläkään en sanontaa kokonaan allekirjoita, mutta raja tulee ehkä siinä, etten tänään huuda iloani maailman turuille ja tuhansille ihmisille. Vähempi riittää. Lähetän kuvan Twitter-tviitistä molemmille tyttärille. Saavat hekin hetken iloita isänsä saamasta hienosta palautteesta.

YSTÄVISTÄ

Somettomia päiviä: 33
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kiitän kaupan keski-ikäistä kassaa hyvästä terapiasessiosta

_____

Kolmekymppisen serkkuni hautajaisissa on paljon hänen ystäviään. Toinen serkkuni, jo lähempänä kuuttakymmentä, miettii samaa ja sanoo, että tuon ikäisillä kun vielä on ystäviä. ”Vähän nuoremmilla kaveripiiri on jo kokonaan siirtynyt tietotekniikkavälitteiseksi”, hän sanoo. Jään miettimään serkkuni sanoja ja ajattelen omia tyttäriäni. En ole täysin samaa mieltä. Siitä huolimatta kommentti koskettaa.

Kaksi päivää sitten tuli täyteen ensimmäinen kokonainen kuukausi ilman sosiaalista mediaa. Päivämäärään liittyy ensimmäinen puolitieteellinen analyysini, joita olen päättänyt somettomuuteni tiimoilta suorittaa. Tämä liittyy ystävyyteen, tai olisiko oikeampi sana ”kaveruuteen”.

Suoritin pari vuotta sitten kuukauden mittaisen kokeen, jossa merkitsin muistiin jokaisen ihmiskohtaamisen tältä ajalta (linkki). Kohtaamiseksi laskin joko kasvokkain tai puhelimen välityksellä tapahtuvan kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen, jossa vaihdettiin sanoja. Esimerkiksi luento sadalle ihmiselle ei ollut sata kohtaamista, mutta jos kaksi oppilasta kysyi minulta jotakin, johon minä vastasin, kohtaamisia tuli kaksi. Luetteloin keräämäni kohtaamiset viiteen eri kategoriaan: perheeseen/sukuun, ystäviin/kavereihin, työkohtaamisiin, kirjailijakohtaamisiin ja tavallisiin pulliaisiin, kuten kaupan kassoihin, bussikuskeihin ja tarjoilijoihin. Yllätys ja ihan Hesarin sivuillekin asti päässyt pohdinta oli työkohtaamisten uskomaton ylimäärä.

Samaan tulokseen tulin vastaavassa laskennassa tässäkin kuussa, vaikka heinäkuu on suomalaisen työväestön ehdottomasti suosituin lomakuukausi. Päivittäisiä työkohtaamisia tuli kuukauden aikana yli neljäsataa. Tavallisia tuntemattomia ihmisiä kohtasin noin sata. Ystävien ja kavereiden kohtaamisia oli 20. Se ei ole vähän. Itse asiassa se on yli tuplasti enemmän kuin kaverikohtaamisten määrä toissavuotisessa analyysissani. Onko somettomuus jo nyt lisännyt oikeita ystävätapaamisiani vai onko kysymys vain kesän aktiivisesta vierailukaudesta? Tämä jää nähtäväksi, kun jatkan sosiaalista koettani läpi koko vuoden.

POSTIA

Somettomia päiviä: 29
Kaverikohtaamisia tänään: 3
Päivän palaute: Oma mies kehuu hopeisia hiuksiani

_____

Istun kansallispuiston luontokeskuksen kahviossa. Olen ostanut keskuksen myymälästä seitsemän postikorttia. Myyjä kysyy, tarvitsenko postimerkit. Vastaan kieltävästi. Olen täyttänyt lompakkoni edellisellä viikolla kuudella erilaisella , hyvin tarkkaan valitulla postimerkkivihkolla. Ne ovat kaikki hyvin kauniita, pieniä tarinoita jo itsessään. Sisälläni elää selvästi filatelisti-isän tytär, vaikka isäni viimeisistä postimerkkeilyistä onkin jo enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Nyt postimerkkeihin törmää enää tuskin koskaan.

Saajien valinta ei ole vaikeaa, vaikka vaihtoehtoja löytyykin useita. Toisaalta tämä ei ole somettoman kauteni ensimmäinen korttipostitus. Eikä se tule olemaan viimeinenkään.

Vaikeampaa prosessissa on ollut ihmisten postiosoitteiden kokoaminen. Enää tämän ennen vanhaan niin tutun tiedon tallennus ei tunnu olevan tärkeää. Joitakin osoitteita on löytynyt joulukorttilistalta, mutta yllättävän paljon on kavereita, joilta omasta arkistosta löytyy vain joko puhelinnumero tai sähköpostiosoite. Joiltakin ei löydy kumpaakaan. Tällöin yhteydenpito on tapahtunut kokonaan someviestipalvelun kautta. Nyt tätä yhteydenpitoa ei enää ole.

ERILAINEN

Somettomia päiviä: 27
Kaverikohtaamisia tänään: 5
Päivän palaute: Naapurinrouva kehuu lastenkirjasarjaani

_____

Jälleen viikonloppu ja pohjoisessa. Tuhannen kilometrin matka edestakaisin joka viikonloppu alkaa tuntua raskaalta. Ensi viikonlopun pysyn pääkaupunkiseudulla.

Monet ihmettelevät, miten jaksan. Miksi edes suostuin tähän. Miehen Lappi-unelman rakentamiseen, vaikka jatkan työssä etelässä. En oikein osaa vastata. Tai jaksa. Itsekseni olen miettinyt, etten ehkä olisi edes lähtenyt tällaiseen ilman kansainvälistä työtäni ja esimerkkiä ulkomailta. Amerikkalainen kollegani asuu North Carolinessa ja käy töissä Bostonissa. Tällainen osavaltiosta toiseen ”commuting” ei ole jenkkilässä edes harvinaista. Eikä se ole sitä Manner-Euroopassakaan. Toinen kollegani asuu Belgiassa ja on töissä Saksassa. Joten onko tämä minun suhaamiseni sitten mitään? Saman maan sisällä sentään liikun.

Samaa tarinaa kerron myös, kun illalla tulevat naapurit kylään. Pääruoan ja jäätelöannoksen välissä puhe siirtyy somettomuuteeni. Tämä ei ole ensimmäinen ”miksi”, jonka kuuleen.

Tänään jaksan kuitenkin selittää pidempisanaisesti. Lämmin ilma, kaunis tunturimaisema ja pari viinilasillista ovat hieroneet kielinystyröitäni.

Mitä useammin tarinaa kerron, sitä selkeämmäksi se muotoutuu. Siinä ovat yhä edelleen niin mielen manipulaattorit kuin oma ajankäyttökin. Myös uusi aika versus vanha. Mutta keskiöön kirkastuu koko ajan vahvemmin tekoäly, joka vääristää viestiäni, jota haluan kertoa. Korostan, että kirjoittajana haluaisin kertoa tarinoita, joista haluaisin jokaisen lukijan voivan itse päättää, minkä niistä haluaa vastaanottaa. Päätöstä ei tulisi tehdä tunteeton tekoälykoneisto.

Naapuri kysyy, miten tästä kaikesta voi tietää mitään. Vastaan, että kaikkihan on ihan julkista tietoa. ”Common sense”, sanon. ”Ai tavallistako?” jatkaa toinen naapuri. ”Ei, sinä et kyllä ole millään mitalla tavallinen.”