RYHMIÄ

Somettomia päiviä: 22
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun työkaverini Ultra Bran keltaista sadetakkia

_____

Palaan aamulennolla pääkaupunkiseudulle. Juna vie lentokentältä työpaikalle. Mies laittaa viestiä. Olemme miettineet, miten lapinkylästämme voisi löytää jonkun, joka myisi hilloja. Niitä on tänä vuonna paljon. Mutta itse ei ehdi taikka pysty tarpomaan soilla massiivisaaliiseen saakka. Tässäkin facebook olisi ollut oiva apu.

Minä kuuluin naamakirjassa uskomattoman moneen ryhmään. Osa niistä oli aktiivisia, osa hiljaisia. Osa toi minulle tarvittavaa tietoa, osan sisältö oli lähinnä huvittavaa luettavaa. Sain ryhmistä vinkkejä kivoihin tv-ohjelmiin, kuulin uuden taloyhtiömme tapahtumista ja pääsin seuraamaan koiramme sisarusten edesottamuksia metsästyskokeissa.

Vaikka useampikin ryhmä herättää minussa kaipuuta, voinen hyvin elää ilman niitä. Elinhän minä ennenkin.

Lapin kyläyhteisömme facebook-ryhmä herättää kuitenkin suurimmat tunteet. Juuri sinne haluaisin postata tänään kysymyksen, myykö joku kylillä hilloja.

Huomaan lähteväni pohtimaan, uskaltaisinko venyttää hiukan haasteeni rajoja. En toki palaisi someen, mutta ilmoittaisin facebookiin Lapin talomme sen omalla nimellä ja pyytäisin sille lupaa tulla hyväksytyksi kyläyhteisömme ryhmään. Olen jo avaamassa tietokonetta, mutta käteni pysähtyy ennen power-kytkintä. Muita voin huijata, mutta itseäni en.

REISSUSSA

Somettomia päiviä: 20
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär kehuu jäätelöäni maailman parhaaksi

_____

On viikonloppu. Olen pohjoisessa. Matkustin päiväjunalla Helsingistä Rovaniemelle eilen. Pidin junassa etätyöpäivän. VR:n netti toimi erinomaisesti ihan viimeisiä Lapin kilometrejä lukuunottamatta. Maanantaiaamuna lennän takaisin töihin. Perhettä lukuunottamatta kukaan ei tiedä matkastani.

Mustikat talomme rinteellä ovat kypsymässä. Hillat lähisuolla ovat jo kypsyneet. Myös tatit ovat nostaneet päätään pöheiköstä. Uskon facebookin olevan täynnä niin sieni- kuin marjakuviakin. Minun kuviani siellä ei ole. Kuten ei postaustani erinomaisesta tattirisotostakaan.

Kysyn itseltäni, miksi minulla on ollut tapana kirjoittaa someen, missä minä menen ja mitä siellä teen.

Kaunisteleva versio sanoo, että päätös on ollut tietoinen. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta.

On totta että tein aktiivisesti päätöksen olla postaamatta faceen työmatkoiltani ulkomailta. Päätös on pitänyt muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Työni lennättää minua paljon. Työmatkat ovat pääosin negatiivisia. Raskaita pitkiä päiviä. Lentokoneita ja taksimatkoja. Kaupunkien yrityslaitamia. Toimistohuoneita. Yksinäisiä iltoja hotellissa. Positiivisia pisteitä ovat ainoastaan ravintolakokemukset ja ihmiset. Mutta viikottaiset ulkomaanpostaukset facebookiin antaisivat hommasta aivan väärän kuvan. Sen ymmärsin ihan itsekin. Jopa ilman algoritmien keittämän sopan syvempää ymmärrystä. Ja kun nykymaailma vielä glorifioi ulkomaanmatkailua kaikilla rintamilla. Minä en halunnut sitä tehdä. Sen sijaan minä halusin postata kauniita kuvia eri puolelta Suomea.

Mutta ovatko kotimaan reissupostaukseni olleet pelkästään matkailumainontaa? No eivät. Minä olen halunnut ystävieni Lapissa tietävän, että nyt minä olen tulossa sinnepäin. Ja kun palaan etelään, siitäkin olen kertonut. Josko joku vaikka soittaisi ja kutsuisi terassilasilliselle.

Tänään kukaan perhettä lukuunottamatta ei tiedä, että olen pohjoisessa. Enhän minä nyt kaikille voi soittaa. Mutta muutamalle ystävälle sen kyllä teen.

PUHELIMESTA

Somettomia päiviä: 17
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Ystävä soittaa. On nimipäiväni. Naistenviikolla, joka jo keskiajalla syntyi sateiselle heinäkuun lopun viikolle. Naiset kun itkevät niin paljon. Tänäänkin on tullut muutamia kuuroja. Minä en ole itkenyt.

Koulukaverini on pisimmältä ajalta säilynyt ystäväni. Jälleen jätän tästä luokittelusta pois facebookissa hengaavat tuttavani, jotka olen tuntenut alakouluajoilta tai jopa ennen sitä. Eilen soitti toinen hyvä ystäväni. Entinen työkaveri, joka kertoi ostaneensa miehensä kanssa mökin. Vielä kertaakaan somettoman ajan kuluessa minä en ole itse ottanut puhelinta ja soittanut. ”Meiltä puuttuu puhelinkulttuuri”, sanoo koulukaverini. Hän tarkoittaa itseään ja minua. Minä olisin valmis laajentamaan käsitettä yhteiskuntaan laajemminkin.

Kadehdin miestäni tässä usein. Hänen puhelimensa soi useita kertoja päivässä. Itsekin hän soittaa useammin kuin viestittelee.

Osallistuin joitakin vuosia sitten työn puolesta kommunikaatiokurssille, jota piti herttainen, älykäs ja hyvin artikuloiva brittimies. Hän käytti yhden luennoista puhumalla välittämämme viestin vaikuttavuudesta. Hän sanoi, että nykyaika on mennyt tietoteknisen viestinnän osalta siihen, että jos oikeasti haluat saada viestisi perille, soita. Ihmisten sähköpostilaatikot ovat ääriään myöten täynnä. Sosiaalisen median kanavia on niin monta, että viesti tahtoo helposti hukkua. Puhelinkanavia on vain yksi. Se on hyvin tehokasta.

Edellisen nuortendekkarini keskiössä oli kuvitteellinen kännykkäyritys, joka oli syntynyt Nokian raunioille. Yritys kehitteli jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Innovaatiota, joka perustui puhelun palaamiseen. ”Uskotko sinä oikeasti, että puhelin vielä palaa puhelimena?” kysyi minua kirjojeni taustoittamisessa auttanut ystävä. En oikein osannut vastata. Tarinahan oli fiktiota. Tänään vastaisin, että kyllä minä uskon.

Ihminen tuppaa herkästi unohtamaan historian ja oman hyvin pienen siivunsa siinä. Me tuijotamme nykyhetkeä ja ajattelemme kaiken aina olleen kuten se nyt on. Tietokone syntyi takellellen reippaasti alle sata vuotta sitten, saapui ihmisten koteihin 1980-luvulla, kun minä olin lukiossa, ja valtasi maailman seuraavina parina vuosikymmenenä. Samoina, jolloin internet tuli yleiseksi tavaksi välittää tietoa. Isossa skaalassa puhutaan siis muutamista vuosikymmenistä. Ajasta, joka on kärpäsenpaska ihmisen historiassa. Mikään ei takaa, että tietotekniikan varaan rakentamamme korttitalo olisi millään tavoin pysyvä. Vaikka nykyihminen siihen sinisilmäisesti uskookin.

Suurimpana huijauksena, ja myös uhkana, pidän sanaa ”pilvi”. Kuka ikinä sanan nykyisessä tietoteknisen varaston merkityksessä onkaan keksinyt, on ollut nerokas. Sana on puhdas ja viaton. Valkoinen hattara, jonka päälle me kaikki voimme turvallisesti tallentaa kaiken tiedon, mikä ei millään enää mahdu tietokoneillemme eikä puhelimiimme. Todellisuus on kovasti toisenlainen. ”Pilvi” ei ole taivaalla. Se on tuhansissa kallioihin louhituissa serverihalleissa, jotka kuluttavat energiaa tavalla, joka on maapallollemme kestämätön. Ja vaikka halleja vartioidaan, ne ovat haavoittuvia niin ihmisen hyökkäyksille kuin luonnonmullistuksillekin. Mutta ajatteleeko nykynuori tätä, kun hän napsii pilveen tuhat valkokuvaa päivässä. Väitän että ei. Eikä sitä ajattele sähköposteja työpaikalla kuusi tuntia päivässä linkoava tietotyöläinenkään. Muutenhan hän saattaisi vaikka jossakin välissä soittaa.

Melkein kaksisataa vuotta vanha keksintö on yhä edelleen voimissaan. ”Puhelin käyttää yksityistä polkua”, sanoi insinöörikollegani. ”Internet-välitteinen viestintä on sen sijaan moottoritie. Vaikka uusia kaistoja, 3G, 4G, 5G ja kuinka monta uutta geetä hyvänsä tuleekaan, siellä tulee aina olemaan ruuhkaa ja jossakin vaiheessa tulee sitten raja vastaan.”

RUUTUAIKA

Somettomia päiviä: 16
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun tarjoilijalle ravintolan uutta ilmettä

_____

Puhelimeni kertoo minulle, että ruutuaikani on vähentynyt viime viikosta 10%. Samankaltainen viesti ruutuajasta lienee ilmestynyt puhelimeni näytölle joka viikko. En ole koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Korkeintaan ärsyyntynyt vähän. Sana ”ruutuaika” ei ole tarkoittanut minulle mitään.

Nyt klikkaan viestiä. Se vie minut uudelle sivulle, jossa on paljon taulukkoa. Pylväitä, jotka näyttävät ruutuaikani eri päivinä. Vieläkään en tiedä, miten ”ruutuaika” määritetään.

Skrollaan itseni puhelimen syvyyksiin. Tutkija minussa innostuu. Hyvänen aika, tämä vekotinhan tallentaa kaiken, mitä sillä teen. Read-outtina se ilmoittaa ajan, mitä olen käyttänyt kussakin sovelluksessa. Kivasti se myös luokittelee erilaiset sovellukset ryhmiksi. Sosiaalinen viestintä sisältää Facebookin, Instagramin, WhatsAppin ja mesen. Hyötyyn se laskee sähköpostit, kalenterin, Teamsin, Google-haut, muistiinpanot, laskimen ja excelin. Kun kuljen viikkoja taaksepäin, facebook on kyllä ollut yksi merkittävistä ruutuaikani lähteistä. Havainto ei yllätä minua. Mutta eniten minuutteja on kyllä aina saanut tuo ryhmä ”hyöty” ja hyvänä kakkosena on tullut äänikirjojen kuunteleminen. Karttasovelluksetkin ovat kuluttaneet jonkin verran aikaa, kun autoillessani tuntemattomilla seuduilla tapaan käyttää etsintään puhelinta. Yhtenä hämmentävimmistä havainnoista on Google-hakujen vähäinen ajankäyttö. Omasta mielestäni googeloin aika lailla, mutta silti näihin hakuihin näyttää kuluvan vain joitakin minuutteja päivässä.

Mutta kuinka paljon aikaa minä oikeasti facebookissa tapasin käyttää? Puhelimen tilasto kertoo päivittäisen naamakirja-aikani liikkuneen jossakin varttitunnin ja tunnin välillä. Lähes saman verran minuutteja näyttää kuluvan tällä hetkellä WhatsApp-viestintään. Reippaasti kummankin yli nousevat kuitenkin työjohdannaiset sovellukset, kuten sähköposti ja Teams, sekä puhelimen muistiinpanot-sivu, jonne tapaan kirjoitella kirjoituksiani aina kun jotakin kirjoittamisen arvoista päähäni putkahtaa. Eli usein.

Olen kieltämättä vähän yllättynyt. Kommentti ajan vapautumisesta kaikkeen olennaisempaan, kun somen jättää, ei ole harvinainen. Ihan noin tämä ei taida kuitenkaan omalta osin mennä.

PALAUTTEESTA

Somettomia päiviä: 14
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun tyttöä kaupan kassalla

_____

Kuuntelen radiosta eilen menehtyneen suomalaisen viihdetaiteilijan muisto-ohjelmaa. Kyynel käy silmäkulmassa pariin otteeseen. Viime kuukausina kuolema on vieraillut lähipiirissä liian usein. Eikä kyseessä ole ollut vanhoja ihmisiä, vaan nuorempia. Paljon on itkua ollut ja paljon myös ajatuksia. Siitä kuinka hauras on ihminen. Ja siitä kuinka elämä on rajallinen. Molemmat itsestäänselviä asioita. Silti liian harvaan pohdittuja.

Tänään mietin kuitenkin palautetta. Nämä jälkimuistelut, kauniit sanat ja nekrologit lienevät omaisille tärkeitä. Mutta miksi tätä hienoa palautetta ei voida antaa ihmisille vielä kun he elävät?

Somen peukutukset ovat yksi palautteen muoto. Kuin huume, joka ajaa ihmisiä haluamaan sitä lisää. Mutta miksei palautetta voisi olla muunkinlaista? Aitoa. Hyväntahtoista. Huomioivaa.

Minulla oli kerran pomo, jonka kommunikaatiokyvyt olivat varsin heikot. Niin heikot, että hänen oma ulkomainen esimiehensä piti niitä jopa etenemisen esteenä ja päättikin lähettää alaisensa kommunikaatiokurssille. Tuloksena oli positiivisen palautteen ylilyönti. Pomoni kehui minua toistakymmentä kertaa päivässä. Ehkä yhden kerran kuukaudesta uskoin hänen tarkoittavan, mitä sanoi.

Suomalainen ei ole hyvä antamaan positiivista palautetta. ”Mitä sitä nyt kehumaan.” Turhaan.

Mutta voi sitä silmien kiiltoa, kun kehun kaupan nuoren kassaneidin hienoja korvakoruja. Ihan jokainen meistä saa energiaa sielulleen, kun joku huomaa. Ja kuinka helppoa palautteen antaminen onkaan.

RESEPTITÖN

Somettomia päiviä: 13
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Uimanainen kehuu hollantilaista pyörääni ja siinä samalla minuakin

_____

Mustikka on kypsynyt eteläisessä Suomessa. Ostan rasiallisen lähikaupasta. Sekoitan kotona reippaaseen määrään haaleaa vettä vähän sokeria ja äyskäröin mukaan mustikkalasillisen. Peitän ison lasipurkin kelmulla ja nostan sen aurinkoiselle paikalle ikkunan eteen tekeytymään. Lapin lemmenjuoma on valmista parin viikon päästä.

Mikäli olisin somessa, kirjoittaisin tarinaa kehittyvän juoman mikrobiologisesta prosessista. Kuinka mustikan mukana elävä mikrobisto alkaa auringon myötävaikutuksella käyttää sokeria alkoholiksi. Tämä tuo juomaan sen herkullisen bouquetin, joka mustikan aromin ja värin ohella tekee syntyvästä mehusta erityistä herkkua. Kirjottaisin myös, että syytä sille, miksi mustikat parin viikon prosessin aikana painuvat purkin pinnalta sen pohjalle, en tiedä. Näin laittaessani olisin varma, että joku nippeliviisas facebook-kaverini kirjoittaisi kommenttikenttään tälle selityksen.

Mutta koska en ole somessa, kirjoitan reseptin paperille ja otan siitä kuvan. Lähetän sen puhelimella miehelleni pohjoiseen. Mustikat kypsynevät Lapissa parin viikon sisällä. Lähetän kuvan sähköpostin liitteenä myös muutamalle työkaverille, jotka istuivat eilen samassa lounaspöydässä, kun puhuin lempijuomastani. Eipä tiedon jakaminen hullumpaa ole näinkään.

MIEHEN ELÄMÄ

Somettomia päiviä: 12
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun aamu-uintilaiturilla kanssauimarin kukallista uimapukua

_____ 

Miehen kaksiviikkoinen visiitti Helsingissä päättyy. Ajan hänet ja koiran Lapin aamujunalle. Vaihdan pyörään ja poljen töihin. Pulahdan matkalla sateen viilentämään veteen.

Tiedän miehen olevan tyytyväinen, etten kirjoita tänään someen hänen matkastaan. Kenenkään ei tarvitse tietää, missä hän on ja mitä hän tekee. Niille joiden hän haluaa siitä tietävän, hän kertoo kyllä itse.

Tässä ollaan yhdessä minun some-elämäni kipupisteistä.

Mies on vastustanut facebookia alusta asti. Syitä on monia. Hänen oli kuitenkin pakko hyväksyä minun liitymiseni tuohon salaseuraan yhdeksän vuotta sitten. Sitä mies ei ole kuitenkaan koskaan hyväksynyt, että tavatessaan omia ystäviään kaupungilla ja kertoessaan kuulumisiamme, tyypillinen vastaus on aina ollut: ”Minä tiedän tuon jo.”

Mies sanoo, että hänen elämänsä on hänen omansa. Minä sanon, että meidän elämämme on molempien yhteinen, ei yksin hänen.

Mutta ainakaan juuri nyt kummastakaan noista elämistä, niin hänen kuin meidänkään, ei tiedä juuri kukaan yhtään mitään.

...LISÄÄ ITKUA

Somettomia päiviä: 9
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Appivanhemmat kehuvat mansikkakakkuani

_____

Itku syntyy heti, kun olen lukenut tyttären viestin. Se ei kuitenkaan pääse heti vapaaksi poskilleni. Mieheni vanhemmat ovat tutustumassa uuteen asuntoomme. Syömme ahvenia ja uusia perunoita. Puhumme kesästä. Mies kertoo kuukausistaan Lapin kodissamme. Emme usko, että yli kahdeksankymppiset appivanhempani jaksavat enää matkustaa katsomaan taloa. Minä en pysty kertomaan tyttären uutista. Mies pystyy. Illalla sängyssä itku tulee. Sitä on paljon.

Sanotaan, että kun kuopus muuttaa kotoa, jotakin kuolee. Eikö kuolemaa kuulukin itkeä?

”Sehän on mahtavaa, että se on päässyt opiskelemaan”, mies sanoo ja silittää päätäni. Nyökkään. Niin on.

”Älä vaan sen nähden vetistele”, mies jatkaa. ”En tietenkään”, tivahdan.

Näen silmissäni kaikki ne postaukset, joita some on näinä päivinä pullollaan. Yhden poika on päässyt lääkikseen, toisen oikikseen, kolmannen kokkikouluun. Minun postaukseni ei nyt ole siellä. Kuten ei ole sekään, miltä tuntuu, kun lapsi lähtee opiskelemaan toiseen kaupunkiin.

Olen postannut kuluneena vuonna paljon tuntojani elämänmuutoksen kourissa. Näen tyttären lähdön tämän muutoksen viimeisenä pisteenä.

Myimme keväällä vanhan ison talomme Helsingin Maunulasta. Hautasimme tyttärien kanssa kissamme talon puutarhaan. Itkimme yhdessä muistoja paristakymmenestä vuodesta noiden seinien sisällä. Mies oli jo tuolloin talossa, jota olemme muutamia vuosia rakentaneet Pelkosenniemelle. Hän on onnekas. Pystyy tekemään kuvitustyötään sieltä tuhannen kilometrin takaa. Minä en pysty. Arkeani varten vuokrasimme asunnon Helsingin Pitäjänmäeltä. Ylimmän kerroksen isoista ikkunoista näkyy paljon taivasta. Nuorempi tytär sai vielä oman huoneen. Nyt se tyhjenee. Minä jään yksin.

ITKUA

Somettomia päiviä: 8
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ystävä sanoo, että näytän paremmalta kuin viime syksynä

_____

Ensimmäinen itku somettomuuden tiimoilta. Kaverimme tulee käymään. Miehen vanha ystävä. Rehellisesti sanottuna, vierailu tapahtuu ainoastaan siitä syystä, että mies on käymässä Helsingissä. Minä olen lähinnä statisti.

Ystävä tietää paljon meidän viimeaikaisista liikkeistämne. Hän kuului kaveripiiriini facebookissa. Mies manitsee poistumisestani. Ystävä ei ole huomannut sitä. Hän vaikuttaa järkyttyneeltä.

”Mitenkä minä nyt tiedän, mitä teille kuuluu”, on ensimmäinen kysymys.

Sitä seuraa postausteni kehuminen. ”Kun sä kirjoitat niin hyvin. Ja uskallat ottaa kantaa.”

Kun ystävä lähtee, jään istumaan olohuoneen lattialle. Mies huhuilee keittiöstä. ”Mihin sä jäit?”

Paha olo tuntuu ensiksi vatsan tienoilla. Itku tulee viiveellä.

”No ei kai se ole ihme että itkettää?” mies sanoo. ”Sähän olet ollut koukussa siihen. Addiktio mikä addiktio.”

Tulkinta itkettää lisää. En kai minä nyt vieroitusoireita itke. Minä itken sitä, että en saa enää kirjoittaa ajatuksiani. Ja sitä että kukaan ei enää lue niitä.

KASVOKKAIN

Somettomia päiviä: 5
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Kehun tuttavapariskunnan ruokia

_____

Somettoman kauden ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen ystävien kera. Ystävätär entisestä naapurustosta on kutsunut istumaan iltaa heidän puutarhaansa. Mukana on myös toinen ystäväpariskunta lähitienoilta. Somesta poistumisestani puhutaan vasta puolenyön tuolla puolen.

”Jään kaipaamaan sitä, etten pysty seuraamaan, missä menet ja mitä sinulle kuuluu”, ystävätär sanoo.

Jokainen läsnäolijoista omaa miestäni lukuunottamatta on ollut facebook-kaverini, pari heistä aktiivisemmassa ja pari hiljaisemmassa roolissa. Esiin ei nouse, ovatko kaikki nähneet postauksen poistumisestani. Pimenevän puutarhan yllä leijuu sanaton kysymys ”miksi”.

Minä puhun algoritmeista. Kerron ymmärtäväni työni puolesta machine learningin päälle. Tiedän tekoälyn tarvitsevan dataa. Muuten se ei toimi. Tieteessä data tulee mittauksista. Somessa se tulee meistä. Kerron, etten halua enää olla empatiakyvyttömien algoritmien datan lähde. Algoritmien, jotka muokkaavat antamaani dataa erilaisiksi syötteiksi eri ihmisille sen mukaan, miten nämä ovat aiemmin somessa käyttäytyneet.

Osa yleisöstä ymmärtää, mitä puhun. Osa epäilee ja kysyy lisää. Minä en koe tarpeelliseksi yrittää vakuuttaa. Vastaan lyhyesti. On jo myöhä.

Kello on kaksi aamuyöllä, kun istumme miehen ja koiran kanssa bussissa kohti uutta kotiamme.

”Siinä on vissi ero”, sanon miehelleni. ”Tekoäly voi sopia tieteeseen, jossa data on ainoastaan numeroita. Vaikka sielläkään regulatiiviset tahot eivät koneoppimista vielä hyväksy. Mutta ihmisten käyttäytymisen ohjaamiseen tekoäly ei kyllä mitenkään sovi. Meillä kun on tunteet. Numeroilla ei.”

POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 4
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun tiimiä hyvistä suorituksista lomani aikana

_____

Ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa oire somen puuttumisesta on mielipaha, joka syntyy somepostauksen ajatuksesta ja siitä, ettei sitä saa kirjoittaa.

Tänään olisin postannut kuvan uuden Helsingin asuntomme parvekkeelle kasvattamistani valmuista ja ensimmäisestä auenneesta kukasta. Oheen olisin kirjoittanut seuraavaa:

Valmu on puhjennut kukkaan. Tällä kertaa parvekkeelle. Se on ainoa linkkini kadotettuun puutarhaan. Silti en ole surullinen. Päinvastoin. Hymyilen.

Vanhimmat teistä ehkä muistavat, että valmu on unikon vanha nimi, yhä edelleen virallinen, mutta vähemmän käytetty. Ruotsinkielisille nimi on itsestäänselvä. Vaikka unikko kirjoitetaankin ruotsiksi vallmo, lausuntamuoto on sama.

Sukunimenä Valmu on harvinainen, vaikkakaan ei suojattu. Meidän sukunimihaarassamme sitä kantaa parikymmentä henkilöä, joista seuraavassa sukupolvessa valtaosa on tyttöjä. Näinollen Heikki Valmun 1800-luvun loppupuolella käyttöönottama nimi uhkaa vaipua hänen jälkeläistensä kohdalta historiaan.

Heikki Antinpoika saapui Hämeen Sääksmäellä sijaitsevalle Paavolan tilalle renkinä. Talossa oli viisi tytärtä, joista vanhin oli ottanut tilan hoitaakseen. Mieskin tyttärellä oli, mutta tämä oli joutunut hourulaan jo ennen Heikki Antinpojan saapumista. Niinpä Heikki nai itsensä tilalliseksi sängyn kautta. Sukunimi häneltä kuitenkin puuttui. Heikki oli kova poika lukemaan. Nytkin hän oli lukenut Aasiassa kasvavasta punaisesta kukasta, josta kansa uutti ooppiumia. Niinpä Heikki päätti muuttaa tilan pellot unikkoviljelmiksi ja ottaa kukan sukunimekseen.

Meillä molemmat tyttäret vaihtoivat nimekseen Valmu tultuaan täysi-ikäisiksi. Mies sanoi olevansa asian kanssa ihan sinut. Miehen suku ilmeisesti ei niinkään.

Nyt tyttäret ovat pohjoisessa. Sielläkin talomme kupeessa kasvaa valmu, sellainen pienikokoinen tunturivalmu. Se puhkeaa keltaiseen kukkaan näinä päivinä. Olisiko siinä minun uusi alter egoni?

TYÖKAVERUUDESTA

Somettomia päiviä: 2
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ulkomainen työkaveri kertoo iloitsevansa töihinpaluustani

_____

Toinen päivä. Kärsinkö somettomuuden vieroitusoireista? Ehkä hiukan. Olenko yksinäinen? Enpä oikeastaan.

Tämä päivä kun on samalla toinen työpäiväni kolmen viikon kesälomaputken jälkeen. Tilanne mutkistaa analyysia. Kuinka minä voisin tuntea itseni sosiaalisesti vajaaksi, kun työpäivä on kymmentuntinen, kokouksia siinä kolmetoista ja niissä kohtaamiani ihmisiä melkein kolmekymmentä. Samalla tiedän että olen tässä keskellä toista isoa sosiaalisen kommunikaation probleemaa somen lisäksi. Mikäli sanon, että somessa kohtaaminen ei ole oikeaa ystävyyttä, ei sitä ole myöskään työssä kohtaaminen. Molemmat pitävät toki sisällään poikkeuksia. Sometuttavuuksiin voi kuulua, ja usein kuuluukin, erinomaisen läheisiä ystäviä, jopa ihan niitä sydänsellaisia. Myös työkavereista voi kasvaa ystäviä, joihin jää pysyvä suhde vielä senkin jälkeen, kun yhteinen työpaikka lakkaa olemasta päivittäinen temmellyskenttä. Minullekin on käynyt näin. Yleistä se ei kuitenkaan ole, väitän.

Olen työskennellyt viisikymmentäkolmevuotisen elämäni aikana yhdeksässä eri työpaikassa. Näistä neljän kohdalta voin sanoa itselleni jääneen kaverisuhteen, joka on jollakin tapaa jatkunut oikeiden tapaamisten merkeissä työsuhteen loputtua. Muutama näistä entisistä työkavereista kuuluu jopa siihen vähälukuiseen rakkaiden ystävien joukkoon.

Kaikilta työpaikalta on minulle kuitenkin jäänyt facebook-tuttavuuksia. Jopa niiltä ensimmäisiltä kesätyöpaikoilta löytyy muutama, vaikka sosiaalinen media oli tuolloin vasta haave kehittäjiensä silmäluomen alla.

Josko pystyn laskemaan työpaikoilta jääneet ”oikeat” ystävät kahden käden sormilla, kuinkakohan monta sormea tarvittaisiin työpaikoilta jääneisiin naamakirjakavereihin. On ihan pakko mennä laskemaan tämä numero facebook-tililtäni pullauttamasta arkistosta.

Kaikkien entisten ja nykyisten työkavereideni laskemiseksi naamakirjasta tarvitsen molemman käden kaikki sormet yli kolmekymmentä kertaa. Se on paljon se. Ystävyydeksi en näitä satoja kavereita kuitenkaan laske. Kaivata saatan heitä siitä huolimatta.

POISTUMINEN

Somettomia päiviä: 1
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun vakuutusvirkailijaa, joka hoitaa minulle korvauksen autoni kuljetuksesta pelkällä puhelinsoitolla

_____

Somesta poistuminen ei olisi onnistunut minulta teknisesti ilman tytärtäni. Vaikka olen töissä terveysteknologisessa yrityksessä, en ole tietoteknisessä osaamisessa sieltä näppärimmästä päästä. Erilaiset järjestelmät ovat nousseet niin määrässä kuin monimutkaisuudessaan tasolle, jota en haluakaan hallita. Sanon yleensä olevani tällaiseen aivan liian vanha. Lauseessa piilee vain puolitotuus. Toinen puoli liittyy systeemien epämiellyttävyyteen.

Omalta osaltani some on ollut yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti facebookia. Sitä se on ollut kymmenen vuotta. Aikuisten tyttärien ja muutaman ystävän kehoituksesta loin myös Instagram-tilin jokunen vuosi sitten. Tein sen nuortenkirjailijan imagollani. Postauksia olen sinne laittanut vain muutaman. Sovelluksessa olen lähinnä kurkkinut muita, tyttäriä enimmäkseen. Twitteriin en ole liittynyt. Koska some on minulle ollut pääasiassa tekstin tuottamista, en millään olisi pystynyt saamaan sanottavaani140 merkkiin. LinkedInissä minulla on työprofiili, koska tein jo alkuunsa itselleni selväksi, että työasiat eivät kuulu facebookiin. Tästä huolimatta en ole avannut LinkedIniä kuin muutaman kerran vuodessa hyväksyäkseni massiivisen määrän yhteyspyyntöjä. Tämä tarkoittanee, että pidän työasiat mieluiten työpaikalla, jonne ne kyllä kuuluvatkin.

En koe tarpeelliseksi sulkea LinkedIn-tiliä, koska en sitä koskaan edes käytä ja voihan olla että työurani tulee tätä rekrytointi-kanavaa joskus vielä tarvitsemaan.

Instagramin sen sijaan käännän päältä nopeasti. Homma hoituu yllättävän helposti. Facebookin kanssa otan pienen aikalisän. Haluaan tililtäni talteen yhtä jos toista, ennen kuin pääsy takaisin kokonaan lakkaa. Pullautan ulos listat kavereistani, ryhmistä joihin olen kuulunut sekä kaikki omat postaukseni teksteineen ja valokuvineen. Teen myös jonkin verran tutkimustyötä. Listaan ylös paljon tykättyjä juttuja kuten myös vain minimaalisesti huomiota saaneita. Olenhan minä tutkija luonteeltani.

Kun lopetan tilin, systeemi kysyy minulta moneen otteeseen, olenko nyt ihan varma. Olenhan minä. Silti jossakin sisälläni värähtää kun painan kuvaketta ”yes”.

Facebook on kahdesta IT-jätistä se toinen toiminnassaan vastenmielinen. Toinen on Google. Näitä yhdistää liiketoimintamalli, joka on kaikessa raadollisuudessaan tarina hyvän muuttumisesta pahaksi. Molempien synty oli ideaalinen. Internetin, hakukoneiden ja sosiaalisen median tuli olla ihmisille ilmaista. Hieno ajatus, joka kuitenkin törmäsi kohta seinään. Mikäli nämä olivat ilmaisia, millä toiminta sitten rahoitettaisiin. No mainoksilla tietysti. Joista hyvin pian tulikin sitten ihmisen mielen manipulaattoreita. Näiden jättien lisäksi alalla on muitakin toimijoita, kuten Amazon, Microsoft ja Apple. Eivät nekään ole bisneksessään puhtaita, mutta koska heillä on nettitoimintojensa ohella muutakin liiketoimintaa, ei ihmisten manipuloinnin ole tarvinnut nousta pääasiaksi.

Mikäli somen lopettaminen on teknisesti helppoa, Googlen harjoittaman vakoilemisen poissulkeminen omasta elämästä on paljon vaikeampaa. No, minulla ei ole onneksi gmail sähköpostitiliä, joten siitä ei tarvitse välittää. Googlen hakukonetta sen sijaan käytän paljon, niin tietokoneelta kuin puhelimestakin. Niinpä piipahdan ostamassa F-securelta Freedome sovelluksen kolmelle eri laitteelle ja asennan sen sekä työ- että kotikoneeseeni ja puhelimeen. Näinollen Googlen ei tulisi enää saada selville, kuka minä olen ja missä.

Eikö niin, että poikkeus vahvistaa aina säännön? Olkoon näin siis tässä somettomuudessanikin. Päätän olla poistamatta puhelimestani WhatsAppia, omisti sen sitten Facebook-hirviö tai ei. Mutta lupaan itselleni kiinnittää entistä tarkempaa huomiota, kuinka sovellusta käytän. En enää lähettele linkkejä enkä postaa palavia mielipiteitä. Käytän sovellusta vain pehmeässä perhe- ja kaveriviestinnässä.

Piste. Siinä se nyt sitten oli.

VIIMEINEN POSTAUS

Soutajatunturi, Pelkosenniemi, Lapin maakunta

_____

Loma on lopuillaan ja se on tehnyt tehtävänsä. Olen viettänyt paljon aikaa itsekseni. Ajatellut. Pesin ikkunatkin. Kuuntelin samalla Jaron Lanierin kirjaa ”10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt”. Haluan tässä heti alkuun korostaa, että kirja ei saanut minua tekemään päätöstäni. Järisyttävä opus onnistui kuitenkin kaatamaan bensaa sisälläni palaviin liekkeihin. Näinollen päätös ei lopulta ollut ollenkaan niin vaikea kuin olin aiemmin kuvitellut.

Tämä pitkähkö postaus olkoon täten minun viimeiseni facebookissa.

Lanier puhuu kirjassaan paljon somen suurimmasta ongelmasta eli mielen manipuloinnista ja sen vaikutuksista nykymaailmaan. Tämä kaiken juurisyy eli somen liiketoimintamalli, jossa maksetaan ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, ei kuitenkaan ole pääsyyni somesta poistumiseen. Vaikka myönnänkin että viime viikkojen ”oversized linen clothes” mainokset ovat onnistuneet läikyttämään kuppiani reippaasti yli äyräiden. Kyllä se sattuu, kun joku epämääräinen kuva-analyysiin keskittynyt tekoälyalgoritmi analysoi jossakin pilven reunalla minun ylipainoani ja pellavahousujani.

Mutta ne ovat enempi tuon juurisyyn johdannaiset, Lanierin kirjan kohdat kolme, kuusi ja seitsemän, joka ovat sysänneet ajatukseni raiteelle, jota pitkin nyt täältä poistun. Me kaikki muutumme somessa onnettomiksi ja empatiakyvyttömksi kusipäiksi, hän sanoo. Juuri näin minulle on käynyt.

Ystävätär tuli saunomaan luokseni yksinäisellä lomaviikolla. Hän on somessa roolilla ”katselija” ja kertoi seuraavansa siellä minun erinomaisen ihanaa elämääni. Minä en tunnistanut kertomusta. Tunsin halua huutaa, että tuo en ole minä. Minähän olen se epävarma ja yksinäinen ihminen, joka kärsii suorituspaineesta ja jolla on alkoholiongelma. Some on kuorruttanut minut kusipäisyyden kultaiseen kuplaan ja epäinhimillisillä algoritmeillaan muokannut tarinaa siten, että kukin lukija näkee siitä oman versionsa. Niinpä minä rikon nyt tuon kuplan ja astun siitä ulos.

Päätös ei ole peloton. Mutta mitä minä siinä pelkään?

Minä en ollut niitä ensimmäisiä facebook-addikteja, niinkuin en ollut ensimmäisiä kännykän omistajiakaan. Mutta lopulta some vei minut. Se loi minulle valheellisen kuvan monista ystävistä. Se antoi mahdollisuuden kurkistella vanhojen työkavereiden ja kauempana elävien tuttavien elämää. Siellä oli alustoja, joilla saatoin seurata lintujen kevätmuuttoa ja nauraa kielikukkasille. Sieltä kuulin uuden kyläyhteisön järjestämistä tapahtumista. Siellä saatoin kuulua vertaisryhmiin, yhtenä tärkeimmistä kirjailijoihin. Ja mikä tärkeintä, siellä minä saatoin mainostaa kirjojani. Tai niin minä ainakin itselleni todistelin.

Pelkäänkö siis, että poistumiseni somesta vaikuttaa negatiivisesti kirjojeni markkinointiin? Ei, sitä en pelkää. Somevaikuttamiseni kirjailijana on ollut lähes vitsi. Se on sitä suurimmalle osalle kirjailijoista. Mikäli kirja on hyvä, se löytää kyllä lukijansa ilman somesuitsutustakin. Ja mikäli se on huono, miksi jonkun pitäisi sitä edes lukea.

Yksi peloistani liittyy some-termiin FOMO eli fear-of-missing-out. Hyvänen aika, mitä jos en kuulekaan kyläyhteisön yhteislauluillasta? Tai mikäli pihatalkoot menevät sivu suun? Mutta rehellisesti, haittaako se? En minä ennenkään kaikkea tiennyt. Eikä minun tarvitse tietää jatkossakaan.

Suurin peloistani on yksinäisyys. Se on sitä somesta poistumisen suhteen, mutta myös ihan arkielämässä, kun lapset ovat aikuistuneet ja mies asuu toisella puolen Suomea. Yritän vakuuttaa itselleni, että peukuttava tuttavuus ei ole oikeaa ystävyyttä. Että oikea ystävyys asuu fyysisissä tai äänellisissä kohtaamisissa. Mutta onko enää edes olemassa oikeita kohtaamisia, kun agressiivinen työelämä vie ihmisiltä päivät ja some illat. Ekselöin viime vuonna blogiini kuukauden ajan kaikki sosiaaliset tapaamiseni. Lopputulos oli surullista luettavaa ja pääsi jopa Helsingin Sanomien sivuille. Silloin päätin tarttua härkää sarvista ja tehdä asialle jotakin. Tavata ystäviä tai ainakin soitella heille. Epäonnistuin hankkeessani surkeasti. Miksi siis tällä kertaa onnistuisin yhtään sen paremmin?

Yksi somekohtaamisen erikoispiirteistä on positiivinen palaute. Lanier nimittää näitä peukutuksia ja positiivisia kommentteja dopamiinipiikeiksi. Lähes huumeeksi siis. Huomioksi, jota voi olla varsin vaikea saada muualta. Varsinkin Suomessa, joka on yhteiskuntana yksi vaikeimmista, mitä tulee positiivisen palautteen antamiseen ja täten arvostuksen kokemiseen. Tätä pelkään kovasti kaipaavani tulevaisuudessa.

Jään kaipaamaan myös monia viisaita postauksia facebook-tuttaviltani. Osan heistä tunnen onneksi ihan oikeasti ja voin siis odottaa jatkossa viisauksia myös todellisissa tapaamisissa. Osa näistä viisaista on kuitenkin vain virtuaalituttavuuksia, jotka näinollen jätän surullisena näille sivuille.

Myös tekstintuottoa tulen kaipaamaan. Minä kun olen niitä, jotka ovat syntyneet kynä kädessä. Teksti on minulle paitsi muoto kommunikoida myös tapa ajatella. Tiivis elämänrytmi on rajannut viime vuosina tuottavan kirjoitustyön minimiin. Näinollen lyhyet somepostaukset ovat olleet tervetullut henkireikä. Nyt ne jäävät. Mutta toisaalta, onko kirjoittamiselle olemassa mitöän rajoituksia. Varsinkaan jos ei ole niin väliä sillä, lukeeko tekstiäsi kukaan.

Liittyen edellä kirjattuihin pelkoihin, mietin seuraavia toimia. Alan kirjoittaa ylös tuntemuksiani. Kirjoitan vanhanaikaisia kirjeitäkin. Ja sähköposteja (mutten gmaililla). Soitan. Kutsun kylään. Menen itse. Järjestän tapaamisia. Alan lukea lehtiä. Seuraan viisauksia kolumneissa, blogeissa ja podcasteissa. Etsin tietoa tapahtumista. Ja vaikka en itse dopamiinipiikkejäni somessa saakaan, pyrin antamaan palautetta muille. Luterilaisen opin ”tee muille kuten tahtoisit itsellesi tehtävän” mukaisesti ehkä tämä käytös tuo lopulta hyvää myös itselleni.

Kiitos teille kaikille näistä mielenkiintoisista vuosista ja erinomaisen hyvää jatkoa itse kullekin! Sinä päivänä, kun some muuttaa liiketoimintamalliaan ja sen aiheuttamat mädät vaikutuksen poistuvat näiltä alustoilta, saatan pohtia paluuta takaisin. Sillä negatiivisesta slaavilaisesta luonteestani huolimatta tahdon uskoa hyvän voittoon.