KEKRIÄ

Somettomia päiviä: 119
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Mies sanoo, että hiukseni näyttävät hyvältä

_____

Olen syntynyt päivänä, jota suomalaisessa kansanperinteessä kutsutaan sadonkorjuun juhlaksi eli kekriksi ja jona on tavattu myös juhlistaa keskuudestamme poistuneita. Vietän päivää miehen kanssa pohjoisessa, enkä täten voi viedä kynttilää isäni haudalle.

Isä asui 1950-luvulla Amerikassa, Philadelphian trendikkäässä kaupungissa. Kun hän sitten seuraavalla vuosikymmenellä sai tyttären lokakuun viimeisenä päivänä, Halloween tuli osaksi lapsuuteni syntymäpäiviä. Jo kauan ennen kuin tämä amerikkalainen juhlapäivä toi Suomeen kaupallisen Halloween-krääsän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun kuuluin facebookin sosiaaliseen piiriin, inhosin siinä eniten syntymäpäivähöpinää. Satoja onnitteluja ihmisiltä, joita tuskin tunsin. Tyhjää heliseviä viestejä. Toinen toistaan kummallisempia emojeja. Tokikin hyväkäytöksisenä ihmisenä kiitin onnitteluista yhdellä yhteisellä postauksella, joka vuodesta toiseen toisti samaa teemaa. ”Mitäs ihmeen hyvää tässä vanhenemisessa oikein on?” Yhtä ainoaa kertaa en itse lähettänyt facebookin kautta syntymäpäiväonnitteluja.

Järkytyn, kun avaan puhelimen. LinkedIn on lähettänyt minulle useita syntymäpäiväonnitteluja puolitutuilta työtuttavuuksilta. En reagoi niihin mitenkään, mutta huomaan ärsyyntyväni. Kuvittelin tämän ainoan sosiaalisen median palvelun, joka minulla vielä on käynnissä, vaikkakin hiljaisena, olevan ammattimainen työpaikkaverkosto. Miten ihmeessä sinne on uinut tämänkaltainen typeryys? Päätän sulkea myös LinkedIn tilini. Tuskin tällaista keski-iän toisella puolen jököttävää rouvashenkilöä kukaan haluaa enää rekrytoida.

Oikeita onnitteluja tulee päivän aikana seitsemän, kolme soittoina ja neljä viestillä. Kaikista tulee erinomaisen mukava olo. Sellainen syvän merkityksellinen. Naputan takaisin kiitoksen, jota oikeasti tarkoitan.

TUOLISTA

Somettomia päiviä: 112
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei

_____

Makaan sohvalla ja katson ylimääräistä uutislähetystä. Terapiakeskuksesta on varastettu tietoja. Omani ovat vuodettujen joukossa. Eilen illalla myöhään tuli sähköpostiin kiristyskirje, jossa kerrottiin sekä terapiakeskusteluni että henkilötietoni laitettavan nettiin, mikäli en maksaisi. Kuulen uutisista, että samanlainen viesti on tullut noin kymmenelletuhannelle kaltaiselleni. Poliisi sanoo, ettei saa maksaa. En ajatellutkaan tehdä niin. Rikosilmoituksen olen jättänyt aamulla, kuten neuvottiin.

Istun terapiassa jälleen. Työnantaja osaa kyllä venyttää työtä tekevän mieltä äärimmilleen, mutta sentään se maksaa terapiakäyntejä kuusi kappaletta vuoden aikana, ettei mieli aivan räjähtäisi. En tunne lainkaan huonoa omaatuntoa purkaessani työnantajan maksamalle terapeutille myös yksinäisyyttäni ja tyhjien iltojen angstia. Olenhan minä kokonaisvaltainen ihminen. Samassa paketissa niin työntekijä, kirjoittaja, äiti, vaimo ja ystävä.

Samalla kaavalla kulutin terapiatuolia myös kolmisen vuotta sitten. Aikana, jolta terapiatiedot ovat nyt vuotaneet eettisesti sairaalle kiristäjälle. Tuolloin yksi kollega oli irtisanoutunut, toinen jäänyt eläkkeelle ja kolmas siirtynyt toisiin tehtäviin. Hoidin yhden työpäivän aikana kolmen ja puolen ihmisen työtehtävät. Se että olen terapiassa itkenyt työnantajani epäinhimillistä asennetta, saa minun puolestani valua ihan mihin tahansa toisten luettavaksi. Toista ovat henkilökohtaisemmat purkautumiset ja menneisyyden haamut.

Mietin sohvan uumenista, että somettomuuteni tuo tähän tilanteeseen niin hyvää kuin huonoakin. Ymmärrän tyttäreltä, että monet ovat avautuneet tietovuodosta ja omasta uhriudestaan facebookissa. Minä en näe näitä. En tiedä, onko joku omasta kaveripiiristäni joutunut vastaavaan tilanteeseen, jossa itse olen. Tämä tuntuu pahalta. Erityisesti tällaisesta vertaistukihörhöstä, jollainen olen. Tilanne on lisäksi sen verran arka, etten halua lähteä julkisesti huutelemaan teille ja toreille, olisiko joku kenties joutunut kiristyksen uhriksi. Tunne on hämmentävä. Miksi ihmeessä olisi ollut valmis tekemään tämän somessa, mutten kasvokkain?

Hyvin pian somettomuuteni hyvät puolet kuitenkin voittavat pääni sisällä. Aivan kuin se, etten näe sosiaalista mediaa, tarkoittaisi ettei sitä olisi olemassa. Mikäli jotakin omista tiedoistani vuotaisi jonnekin somen syövereihin, minä en näkisi sitä. Ehkä tilanne todellisuudessa ei olisi hyvä, mutta toisaalta saattaisin tuudittautua tietämättömyyden verhon taakse. Se tuntuu hyvältä. Ainakin kun järjellä näin ajattelen.

KOHTAAMISIA

Somettomia päiviä: 95
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Työkaveri sanoo, että ajattelen kirkkaasti

_____

Käyn työterveyslääkärillä. Vanha vaiva vaivaa vanhaa. Aavan vastaanotossa jaetaan tarroja, joissa on mietelause. Minä saan Virginia Woolfin ”Jotkut menevät papin puheille, toiset uppoutuvat runouteen, minä menen ystävieni luokse.”

Takana on kolme kuukautta ilman somea. Olen tavannut uskomattoman määrän ystäviä. Kun kaksi vuotta sitten ekselöin erilaisia päivittäisiä kohtaamisia kuukauden ajan, järkytyin. Satojen työkohtaamisten jalkoihin jäi vain kahdeksan oikeaa kaverikohtaamista, joiksi tässä laskettiin joko puhelu tai kasvokkainen tapaaminen. Kun hyppäsin pois somesta, jatkoin samanlaista laskentaa. Olin yllättynyt, kun kaverikohtaamisia oli ensimmäisenä kuukautena kaksikymmentä. Mietin, johtuiko lisäys kesän lomakaudesta tai oliko se kenties joku muu tilastollinen outlaieri. No ei ollut. Toisena kuukautena kaverikohtaamisia oli 24. Ja nyt kolmantena vielä reippaasti enemmän.

Olen kohdannut kavereita tämän kolmannen somettoman kuukauteni aikana 35 kertaa. Numero saa minut haukkomaan henkeä. Se on ihan uskomattoman paljon enemmän kuin kahdeksan kertaa. Ja mikä vielä ihmeellisempää, näistä kolmestakymmenestäviidestä kohtaamisesta 27 on ollut tapaamisia kasvokkain, kun noista kahden vuoden takaisen lokakuun kahdeksasta kohtaamisesta vain yksi oli fyysinen kohtaaminen ja muut seitsemän puheluita.  Puheluiden määrä on siis lähes säilynyt samana. Oikeiden tapaamisten määrä on sen sijaan räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kysyn vielä itseltäni, olenko nähnyt kaikkina näinä kertoina enimmäkseen samoja ihmisiä. Vastaus on negatiivinen. Minä olen kuukauden aikana tavannut 23 eri kaveria. Se on paljon se. Puheluita olen sen sijaan jutellut vain parin ystävän kanssa. Tämä sopii hyvin kuvaan minusta. En ole koskaan ollut mikään puhelimessa rupattelija. Mutta rehellisesti, enpä ole ollut erikoisen hyvä ylläpitämään ystävyyksiäkään. Mikä siis on muuttunut?

Ensimmäinen vastaus olisi tietysti, että olen poistunut somesta. Mutta riittääkö vastaukseksi ainoastaan tämä? Se että somen kontaktien poistuminen on ajanut minut oikeisiin ihmiskontakteihin? Valitettavasti ei. Rinnalla kun on käynnistynyt yksi ihmisen elämän isoimmista muutoksista. Lapset ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä. Kun vielä mies asuu toisella paikkakunnalla, esiin on hiipinyt yksinäisyys, joka on kenties vielä somettomuuttakin vahvempi voima ystävyyden etsimisen taustalla.

Olen pettynyt itseeni. Niin tutkija kuin sielultani olenkin, olen tehnyt tutkimusmaailman klassisen virheen. Mittaan suuretta eli kaverikohtaamisia, mutta vaikuttavia muuttujia on tutkimuksessa kaksi, yhden sijaan. Miten tässä nyt voi ollenkaan päätellä, kuinka somettomuuteni on näihin kohtaamisiin vaikuttanut? Ei mitenkään.

PAINOSTA

Somettomia päiviä: 89
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu pitämääni kokousta

_____

Poljen töihin kauniissa syysaamussa. Seuraava äänikirja on lopuillaan. Virpi Hämeen-Anttilan Paino on saanut minut niin ajattelemaan, ihailemaan kuin itkemäänkin. Kirja on erinomaisesti rakennettu yhdistelmä tietoa ja omaa kokemusta. Aihe on paitsi yleisesti tärkeä, se on minulle hyvin henkilökohtainen. Puhutaan oman kehon hyväksymisestä.

Minä olen ylipainoinen. En ollut sitä lapsena, enkä vielä aikuisuuden kynnykselläkään. Painoa alkoi kertyä elämän ongelmien ja ahdistuksen myötä. Mukana seurasi kirjassa hyvin kuvattu sosiaalinen halveksunta ja itseinho. Tämän jälkeen aikuinen elämä onkin ollut sahaavaa painon pudotusta ja sen palaamista. Isot pudotukset ovat kuitenkin olleet systemaattisia pidemmän ajanjakson hitaita projekteja, joihin on aina liittynyt paljon liikuntaa. Biologina olen ymmärtänyt riittävästi ihmisen aineenvaihdunnasta, etten koskaan retkahtanut nopeisiin trendidieetteihin, joissa paino palaa ekstrana takaisin hyvin nopeasti. Minulla se on aina hiipinyt takaisin hitaasti. Mutta palannut kuitenkin.

Oman kehon hyväksyntä on uskomattoman tärkeää, oli ihminen sitten ylipainoinen, liian laiha tai muuteen vaan erilainen. Kärjistäen voisi väittää että jokainen nainen maailmassa on jossain vaiheessa kamppaillut oman kehonsa hyväksymisen kanssa. Seikka, joka vaikuttaa merkittävästi niin sosiaaliseen elämään, parisuhteeseen kuin omaan mielenterveyteenkin.

Minä päätin hyväksyä oman kehoni erityisen haastavana ajanjaksona. Vaihdevuodet lisäsivät painoa ja elämä oli murroksessa lasten aikuistuessa. Lakkasin käymästä vaaalla. Lopetin ruoka-aineiden kyttäilyn ja revin kiellettyjen ruokien listan. Käänsin mieleni asetukset kohti nautintojen hyväksymistä ja pois raapivasta itsekurista. Aloin nauttia niin ruokailusta kuin liikunnastakin, kun niihin ei enää ollut sidoksissa epäterve painon tarkkailu.

Kun poistuin facebookista, kirjoitin yhtenä triggerinä olleen ylipainooni liittyvät mainokset. Pitkän aikaa minulle tyrkytettiin kaikenlaisia laihdutusmömmöjä. Viimeinen niitti oli mainos ”oversized linen clothes”, jonka mainitsin myös lähtöpostauksessani. Yksi kommenteista tuohon postaukseeni oli, ettei sitä kannata facebookia syyttää, jollei hyväksy omaa kehoaan. Allekirjoitin tästä väitteestä vain hitusen. Sen että kehon hyväksyntä on tärkeää. Minähän työskentelin kehon hyväksynnän kanssa aktiivisesti ja olin mielestäni hommassa voitolla.

Sen sijaan minua ärsytti facebook. Juttelin asiasta kerran työpaikan lounaspöydässä, kun paikalla oli monia IT-insinöörejä. Kysyin, tekevätkö somejätit kuva-analyysia, kun ne ehdottavat minulle kaikkea ylipainoon liittyvää. Työkaverit vakuuttivat, että eivät tee. Ettei sellainen olisi mahdollista ilman suurta panostusta automatisoituihin ja hyvin älykkäisiin kuva-analyysiohjelmiin. He korostivat vielä, että mainokset johtuvat hauista tai ostoista, joita olen tehnyt netissä. Tässä he ovat väärässä. Minä en ole koskaan googeloinut mitään, joka liittyisi ylipainooni tai laihduttamiseen. Minä en ole ikinä ostanut laihdutuskuureja, enkä varsinkaan tilannut netistä pellavavaatteita kokoa XXL. Sen sijaan joissakin someen postatuissa kuvissa olen sellaisissa esiintynyt.

Ilman noita jatkuvia mainoksia, jotka muistuttavat minua ylipainostani, minä yksinkertaisesti voin kevyemmin. Ja päivä päivältä opin hyväksymään kehoani paremmin. Mikä puolestaan parantaa mielialaani entisestään. Tämä kaikki siis ilman facebookia.

SOME MEDIASSA

Somettomia päiviä: 80
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palautteettomuus: Kukaan ei kerro olevansa iloinen, kun palaan loman jälkeen takaisin työpaikalle

_____ 

Facebook ei esiinny mediassa usein. Se vähän niinkuin lilluu tavanomaisen tiedonvälityksen yläpuolella. Tänään on poikkeus. Jopa kaksi kertaa.

Radion Pyöreässä pöydässä Juha Itkonen nostaa esiin Facebookin lapsellisen uhkauksen EU:lle, joka on avannut keskustelun firman minimalistisista veroista Euroopassa. ”Jos te ette leiki meidän kanssa, me lähdetään pois.” Koko studion kööri on samaa mieltä naamakirjan lähtemisestä: ”Lähteköön vaan.” Itkonen jatkaa vielä, että kun facebookista ei millään onnistu itse lähtemään, on vaan hyvä, että koko höskä lähtee. ”Vähän aikaa ehkä kiukuttaa, mutta loppupelissä me alamme kaikki voida paremmin.”

Ohjelma jatkaa vielä keskustelua facebookin saamista eurooppalaisista mainosmiljardeista. ”Ei ne mihinkään lähde.” Mainitaan myös facebookin koko, suurempi kuin Eurooppa, jopa isompi kuin Kiina. ”Ei EU niille mitään mahda.” Kysytään, no kuka sitten mahtaa. ”Ainoastaan ihmiset”, porukka vastaa. Nuorista jo joka viides on sulkenut jonkun some tilinsä parin viime vuoden aikana. ”Ehkä muidenkin pitäisi”, radiosta kuuluu. ”Vain sillä on näihin megajätteihin mitään vaikutusta.” Kun kuuntelen keskustelua, tunnen lievää ylpeyttä teostani. Tästä huolimatta en hymyile.

Hiukan sentään naurahdan, kun tiimi yksimielisenä jatkaa: ”Menköön facebook. Ja menköön Instagram. Mutta WhatsAppia minulta ei kyllä saa viedä.” Kuulostaako tutulta?

Illansuussa facebook tulee esiin uudelleen. Nyt televisiouutisissa, aivan toisessa valossa ja kapeammasta perspektiivistä. Vantaalaisessa koulussa on kiusattu nuorta teinipoikaa siihen mittaan, että paikalle on jouduttu kutsumaan ambulanssi. Ihan presidentti on saatu kommentoimaan keissiä. Uutisstudiossa noustaan yleiseen kiusaamiskeskusteluun. Sanotaan, että some on pahentanut kiusaamista ja tuonut siihen uusia, hyvin kyseenalaisia piirteitä. Kiusaamista kuvataan ja kuvia levitetään netissä. Kuvottavaa, ajattelen ja samalla käännän asian päässäni nurin niskoin. Nimittäin kun kyseinen kiusaaminen Vantaalla tapahtui, se nousi otsikoihin kiusatun pojan isosiskon somepurkauksella, joka levisi eteenpäin kuin kulovalkea. Jopa niin massiivisesti, että tapaus oli pakko nostaa valtakunnan ykkösuutisiin ja presidentinkin suuhun. Inhottaa sanoa, mutta ilman somea näin ei ehkä olisi käynyt. Juttu olisi painettu villaisella. Yksi lapsi ja hänen perheensä olisi jätetty kärsimään, mutta yleistä keskustelua, jonka on pakko johtaa parempaan, ei todennäköisesti olisi aloitettu. Tässä on sen saman verkoston vahvuus, joka uutisissa teilattiin kiusaamista edistäväksi. Ei ole elämä yksinkertaista. Samalla asialla tuppaa aina olemaan sekä pahat että hyvät puolensa. Somellakin.

KEHTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 78
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Tytär kehuu kalakeittoani

_____

Radio haastatteli minua lasten aikuistumisen jättämästä tyhjyydestä, hetimiten kun olin sitä pohtinut. Hakemaani vertaistukea tuli jo puhelimitse ohjelmaan reippaasti ja monia pidempiä tarinoita jälkikäteen sähköpostilla. Näinollen radiokanava päätti tehdä haastattelusta myös klipin suoratoistopalveluun.

Olin kertonut haastattelusta ja sen ajankohdasta perheelle ja kahdeksalle ystävälle. Olin numeroon tyytyväinen. Michelle Obama kertoi tarinassaan, että hän sai pitää Valkoiseen taloon muutettuaan kymmenen lähimmän ystävänsä yhteydenpidon itsellään. Muut hoiti henkilökunta. Ihmisellä kun ei kuulemma voi olla enempää kuin kymmenen oikeaa ystävää. Olen hyvin lähellä tuota numeroa.

Kaksi ystävistäni kuunteli haastatteluni suorana. Muut pyysivät linkkiä tallenteeseen. Se tuli tänään. Ensimmäisenä uudelleenkuuntelen haastattelun tyttärien kanssa. Molemmat ovat saapuneet pitkäksi viikonlopuksi pohjoiseen. Saan sympatiaa. Seuraavaksi lähetän linkin ystäville, jotka ovat sitä pyytäneet.

Tunnen halua lähettää linkin useammalle tuttavalle. Minähän olen pyytänyt radiossa vertaistukea. Eikö olisi todennäköisempää saada sitä joltakulta, jonka tunnen jo entuudestaan, kuin aivan tuiki tuntemattomalta. Lähetän linkin kaksi kertaa. Sitten on pakko lopettaa. Jossakin kinnaa. Itseään ei saa tuoda esille. Johan se kuuluu kansakuntamme peruseettisiin käytöstapoihin.

Yllättäen ymmärrän jotakin uutta somesta. Paljon puhutaan somen synnyttämästä dopamiinipiikistä, kun saa peukutuksia. Tästä näkökulmasta en ole kuullut mitään. Siis siitä, kuinka helppoa on somessa postata linkki omaan kirjaan, sen arvosteluun, kirjoittamaansa lehtijuttuun tai haastatteluun, kuten tässä tapauksessa. Linkkaus kun on vain yksi painallus. Ja somekentässä tällainen on aivan tavallista. Itsensä esilletuomista ei tarvitse hävetä. Yksi järjestelmän tehtävistähän on juuri tämä. Mutta auta armias, jos yrität nostaa itseäsi esiin somen ulkopuolella, suoralla kontaktoinnilla. Ihan läheisimmille se onnistuu. Mutta muuten ei kyllä kehtaa.

PUTOANKO KELKASTA

Somettomia päiviä: 75
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär välittää kehuja kirjastani

_____

Ruskalomani lähenee loppuaan. Ajelen kauniissa maisemassa itäkairasta kohti kotitunturia. Haavat ovat alkaneet kääntyä oranssisiksi ja aaltoileva maa loistaa punaisena. Mietin kauneutta. Riittääkö, että sen kokee vain itse? Mistä tulee halu jakaa? En osaa vastata itselleni.

Takana on hieno, ystävyyttä täynnä oleva päivä. Keskustelua, saunaa, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin. Jutusteluissa käy selväksi, että tiedän ystävieni nykytilanteesta varsin vähän. Minähän kun en ole somessa. Koirista sentään osaan puhua. Mutta niissäkin tiedoissa huomaan nojaavani somen kautta saamiini tietoihin koiramme pentueen facebook-ryhmästä. Mikäli tiedot ovat vanhoja näin parin kuukauden jälkeen, mitä tapahtuu, kun aikaa kuluu? Putoanko kelkasta kokonaan? Mutta mistä kelkasta?

Eikö ennenkin tavattu ystäviä ilman, että piti etukäteen tietää, mitä heille kuului? Eikö juuri tapaamisissa näitä kuulumisia vaihdettu? Kasvokkain. Välittäen viestiä, joka oli vain ja ainoastaan minua varten. Ei sataa muuta ystävää varten.

Kun saavun kotiin, puhelimeni soi. Naapuri kysyy, voisinko käydä kääntämässä heidän tyhjään taloonsa lämmöt päälle. Vastaan myöntävästi ja rupattelemme pitkään niitä näitä. Minut valtaa lämmin kuulumisen ja tarpeellisuuden tunne. Tästä kelkasta ei ainakaan putoa.

KIUKKUISEN POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 73
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Eipä mitään

_____

Somettomuutta takana kaksi ja puoli kuukautta. Tänään nousee ensimmäisen kerran kiukku. Halu postata faceen kitkerä teksti linkin kera. Linkki olisi vienyt radio-ohjelmaan, joka sai aamupalan takertumaan kurkkuuni.

Tiesin, että media on nostanut esiin suomalaisen geenitiedon valumisen bisnesjättien omistukseen. Fokuksessa ovat biopankit, joista yhden kanssa olen tehnyt paljon työtä. Radio kutsuu kuultavaksi herra geeniprofessorin, jota media tykkää kuunnella. Suurin osa mitäänsanomattomasta tekstistä soljuu aamupalan yli toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Kunnes professori vastaa toimittajan kysymykseen biopankkien sisältämästä tiedosta: ”No kyllähän biopankkimateriaalista muutakin informaatiota voi saada kuin geenitietoa, esimerkiksi dataa aineenvaihduntatuotteista, kuten proteiineista”. Tunnen savun nousevan korvistani. Kahvi jää juomatta ja postaus kirjoittamatta. Näin se olisi mennyt:

Kun maassamme on ajettu tiedejournalismi maan rakoon, johtaa se siihen, että tutkijoiden annetaan radiossa puhua pelkkää peetä. Johan se on kauan tiedetty, että tutkijat eivät ole omimmillaan mediassa. He ovat liian tutkijoita. Ja sekin on tiedetty, ettei tavallinen toimittaja, jolla ei ole tiedetaustaa, pysty haastamaan tutkijaa. Mikä on lopputulos? Tavallinen kuulija/lukija/näkijä saa virheellistä tietoa, jota hänkään ei pysty kriittisesti tulkitsemaan, kun perustiedot puuttuvat. Haloo hyvät mediaystäväni täällä somen syövereissä, pliis herättäkää tiedejournalismi takaisin henkiin!

Edesmenneen someni tuntien jutun olisi lukenut kaksikymmentäyksi ihmistä, kahdeksan olisi sitä peukuttanut ja yksi kommentoinut. Hänkään ei ole median kanssa työskentelevä.

Näinollen kannattaako tässä nyt olla kiukustunut, ettei ole somessa. Kun somen kautta asiantuntijana vaikuttaminen ei ole minun osaltani toiminut. Harmittaa vaan, ettei se tunnu toimivan millään muullakaan tavalla. Aamukahvipöydän ääressä itsekseen puuskuttaminen ei tuo tähän maahan parempaa tiedejournalismia.

LIIKAA TIETOA

Somettomia päiviä: 72
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Appivanhemmat soittavat ja sanovat, että puhuin radiossa hyvin

_____

En pääse eroon tiedosta. Päässäni surraa.  Jumiudun miettimään, miten tieto itse asiassa liikkuu. Pohdin erityisesti jo hiukan vanhanaikaista sanaa ”joukkoviestintä”.

Sosiaalinen media ei ole joukkoviestintää. Edes internet ei ole joukkoviestintää. Mikä sitten on? Jos ajassa siirtyy muutaman vuosikymmenen taaksepäin, vastaus on Suomen perspektiivissä helppo. Joukkoviestintää harjoitti Yleisradio ja muutama laajalevikkinen sanomalehti. Näiden kautta sama, journalistisin opein validoitu tieto saavutti hyvinkin useamman miljoonan ihmisen. Tänä päivänä televisio, radio ja lehdistö on pirstaloitunut. Samalla tavoin kuin musiikki tai draama saavuttaa vain tietyn kansanosan, myös tieto jakautuu eri tavoin eri ihmisille.

Tiedonvälityksen myllerryksessä ovat kuitenkin pärjänneet yllättävän hyvin tietyt paikallislehdet sekä Ylen puoli yhdeksän uutiset. Itse uskon vahvasti kansalliseen radio- ja tv-toimintaan. Nimitänkin itseäni usein BBC-uskovaiseksi, kun työmatkoillani briteissä ja jenkeissä televisiokanavien katselu on kuin katsoisi toisaalla kirkasta päivää ja toisaalla synkkää yötä. Kommentoinkin pari vuotta sitten eräässä valtion roolia käsittelevässä paneelissa, kun kysyttiin valtioon liittyviä hyviä asioita, että Yleisradio on sellainen. Jälkeenpäin sain kommentistani paljon kiitosta. Kun kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa.

Ennen tiedonvälitys oli helpompaa. Tietoa oli yksinkertaisesti vähemmän. Iso osa siitä kykeni siirtymään kylänraitilla suusta suuhun. Nykyään tietoa on massiivisesti. Ja sen määrä kasvaa koko ajan. Kaikkea tietoa on kenenkään mahdoton hallita, tai edes saada.

Mutta mikä riittää? Kysymys on mahdoton. Olennaisempaa onkin kysyä, mikä toimii suodattimena tiedolle, joka riittää. Toimitko sinä suodattimena itse? Vai toimiiko sellaisena somen kaveripiirisi? Vai oletko ulkoistanut roolin journalisteille lehdissä, radiossa tai televisiossa? Mutta oli miten oli, sama tieto ei enää päädy kaikille ihmisille. Tämä johtaa ihmisten lokeroitumiseen. Emme enää tiedä, mitä muut tietävät. Jolloin ymmärrämme toisiamme koko ajan vähemmän. Ja tämä kaikki vain siksi, että tietoa on liikaa. Huh.

MISTÄ TIETO TULEE

Somettomia päiviä: 70
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Saan useita kommentteja antamastani haastattelusta, suurin osa positiivisia, kaikki kuitenkaan ei

_____

Selaan puhelimella tilaamaani digilehteä. Vieläkään ei ole syntynyt tapaa, jolla lehteen tutustuisin. Ei ole paperilehteä viikonloppuisessa aamupalapöydässä eikä uutisimua työmatkajunassa. Oikeastaan en edes muista, että puhelimessani on sovellus, jolla voin lukea lehteä. Äsken se tuli mieleeni.

Mietin facebookia tietoa tuottavana välineenä. Jo sanassa on harha. Some ei tuota tietoa. Se välittää sitä. Ja sitäkin varsin valikoidusti. Kaikki uutiset eivät siellä kulje. Vain tiettyjä aiheita nousee esiin. Niitä joista oma some-kupla on kiinnostunut ja joista se puhuu. Toisaalta näiden osalta systeemi toimii varsin nerokkaasti. Sinun ei tarvitse proaktiivisesti käydä seuraamassa kymmentä erilaista blogia tai lukea tabletilta kolmea erilaista lehteä. Riittää kun painat puhelimestasi yhtä ainoaa kuvaketta ja sen päivän feedi on edessäsi. Tai siis sen mitä algoritmi on eteesi nostanut. Näet nopeasti, mistä sinä päivänä puhuvat ihmiset, joiden mielipiteistä olet aiemminkin ollut kiinnostunut. Tai ainakin luulet näkeväsi. Mutta se riittää. Useimmille. Ja mkäli ei riitä, ainahan voi mennä internettiin lukemaan lisää.

Internetissä on kaikki, sanotaan. Se on mullistanut viestinnän, sanotaan myös. Mutta välittääkö internet oikeasti tietoa? Eikö se ole vain sekalainen ja valtava kasa informaatiota? Osa siitä vanhaa ja väärääkin. Nettiin täytyy mennä. Osata etsiä. Ja osata evaluoida löydetyn tiedon oikeellisuus. Esimerkiksi wikipediaan uskotaan täydellisenä totuutena. Nuoriso kasvaa koulussa kaivamaan siitä tietoa, mutta ajatteleeko kukaan, mistä tieto sinne tulee ja kuka sen sinne laittaa..

Esimerkiksi wikipedian henkilösivuista vain 17% on naisia, vaikka maailmassa on naispuolisia ihmisiä pikkasen enemmän kuin puolet. Vuosittain kansainvälisenä naistenpäivänä kokoontuu eri puolilla maailmaa naisia kirjastoihin lisäämään wikipediaan lisää tietoa naisista.

Itse hermostuin viime keväänä, kun miehestäni oli wikipediasivu, mutta minusta ei. Olinhan kuitenkin julkaissut jo seitsemän nuortenkirjaa. Älähdin asiaa somessa. Sanoin että koululaisten on vaikea tehdä minusta kirjailijaesitelmiä, kun tietojani ei löydy netistä. Wikipediaan syntyi sivu minusta seuraavana päivänä. Vieläkään siellä ei näy kaikkia kirjoittamiani kirjoja, kuten ei mieheni sivuilla hänenkään.

Kysyn mieheltäni tunturikahvilassa, miten wikipedia toimii. Mistä tieto tulee. Miten sitä päivitetään. Ja kuka homman maksaa. Hän ei osaa vastata. Uteliasta mieltäni harmittaa.

Siitä huolimatta, että wikipedian ideana on tavallisen ihmisen mahdollisuus päivittää sitä, lähteiden kera siis, täytyy kaiken takana olla organisaatio. Ihmisiä, jotka valvovat sisältöä, vastaavat ulkoasusta ja päivityksistä. Ja näiden ihmisten työ maksaa. Ihan niinkuin maksaa facebookin ja googlenkin organisaatioiden. Seikka, joka on johtanut ne keräämään rahaa kohdennetulla mainonnalla eli rumasti sanottuna manipulaatiolla. Mutta wikipediassa ei ole mainoksia. Mistä raha siis tulee? Kuka tämän kaiken maksaa? En tiedä. Höh.

SOME VAI PERHE

Somettomia päiviä: 67
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Työstän sieniä terassilla ja kuuntelen radiota. On valmistunut tutkimus lasten ylipainosta. Noin joka viides lapsi on lihavahko. Asiantuntijat keskustelevat syistä. Perheet eivät enää syö yhdessä. Harrastukset vievät aikaa. Jäljelle jää epäterveellinen napsiminen. Liikkuminenkin on vähentynyt. Tietokoneet ja suoratoistopalvelut kiinnostavat enemmän. Toimittaja kysyy, mitä pitäisi tehdä. Asiantuntija vastaa, että he ovat ottaneet yhteyttä somevaikuttajiin, joita lapset ja nuoret seuraavat. Että nämä alkaisivat muistuttaa lapsia terveellisen syömisen merkityksestä. En ole uskoa korviani. Milloin lasten syömisestä on tullut somen asia? Eikö ne kuitenkin ole lapsen vanhemmat, joiden tästä tulisi päättää?

Hyvin pian tyttäriemme syntymän jälkeen tehtiin iso kansainvälinen tutkimus liittyen lasten koulumenestykseen. Ennakko-odotuksia ladottiin useita. Yhtenä että koulutettujen vanhempien lapset pärjäisivät koulussa paremmin. Näin ei kuitenkaan ollut. Tutkittavia suureita oli tutkimuksessa useita. Mutta vain yksi näytti korreloivan suoraan lasten hyvään koulumenestykseen. Se oli perheen yhteinen syöminen. Koulussa parhaiten menestyvien lasten perheissä ruokailtiin päivittäin yhdessä. Tokikaan ruoka ei välttämättä ole tästä korrelaatiosta vastuussa, vaan enempikin yhteinen aika, keskustelut ja lapsista välittäminen, joka näkyi yhteiselle aterioinnille annettuna aikana. Muistan kuinka juttelimme miehen kanssa tästä havainnosta. Päätimme silloin, että näin me tulemme perheessämme toimimaan. Ja näin me olemme kaksikymmentäviisi vuotta toimineet. Kiireisen elämän jaloissa ruokailuaikamme siirtyi kyllä etelä-eurooppalaisiin myöhäisiin kellonaikoihin, mutta aina yhteinen aika kuitenkin löytyi.

Jo useita vuosia sitten kotoa pois lentänyt esikoisemme on sisäistänyt yhteisen ruokailun merkityksen. Aina kun tytär kohtaa uuden ihmisen, joita tuo tapaa älyttömän usein, hän kartoittaa henkilön luonnetta ottamalla selvää, onko tämän perheessä syöty yhdessä. Mikäli on, uusi tuttavuus on selkeästi muita kiinnostavampi. 

METSÄSSÄ

Somettomia päiviä: 66
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun kyläbaarin isäntää tietovisan sisällöstä

_____

Lähden tunturiin poimimaan mustikoita. Täällä pohjoisessa kun ei ole sitä etelän etua, että saattaa mennä kaupasta hakemaan mustikat aamupuuron päälle. Itse pitää poimia.

Käy kuten tyypillisesti, kun sienestäjä lähtee marjaan. Poimuri ei ole mustikoita edes puolillaan, mutta ämpäri ja taskussa olleet kaksi muovipussia ovat täynnä sieniä.

Ystävä on lähettänyt pari päivää sitten kuvan lappilaisen facebook-ryhmän postauksesta. Pyhältä on löydetty kanttarelleja. Vastasin, etten usko. Mutta tänään on pakko. Läheltä omaa takapihaa pussiin sujahtaa niin kanttarelleja, suppilovahveroita kuin pari kehnäsientäkin. Otan saaliista kuvan ja lähetän ystävälleni. Some jääköön tällä kertaa ilman.

VALOKUVASTA

Somettomia päiviä: 63
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies sanoo minun näyttävän tyylikkäältä, kun suuntaamme kylän baariin ja päälläni on lötkön ryppyiset kotivaatteet

_____

Minulla ei ole ruska-ajasta Lapissa lainkaan muistoja. Syksy on pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta se ainoa, jolloin en ole siellä vieraillut. Meidän perheessämme tämä aika on kuulunut enempi miehiselle metsästyskulttuurille ja kosteille Oktoberfesteille.

Nyt olen kuitenkin täällä ja katselen ympärilleni. Ruohokanukan varvut alkavat punertua ja koivut kellertyä. Suot hengittävät usvaisina. Nätiltähän tämä näyttää. En kuitenkaan ota yhtä ainoaa valokuvaa.

Olen kuvannut näinä somettomina kuukausina uskomattoman vähän. Lähinnä napannut muutaman snapshotin tyttärille tai ottanut kuvakaappauksen netistä muistaakseni myöhemmin.

Valokuvaus on kokenut uskomattoman muutoksen viimeisten vuosikymmenten aikana. Ensin tulivat digikamerat ja taakse jäi aika filmirullineen, valokuva-albumeineen sekä tarpeineen tarkasti miettiä, mistä kuvan ottaisi, kun niitä kaiken kaikkiaan saattoi napsia vain kaksikymmentäneljä. Sitten kehittyivät kamerat kännyköiden sisällä, jolloin enää ei edes fyysistä kameraa tarvinnut kantaa mukana, kun puhelin kulki taskussa koko ajan. Aikanaan niin tarkoin varjelluista ja harvinaisistakin valokuvista tuli osa arkipäiväistä kommunikaatiota. Kun some vielä kehitti lukuisia alustoja kuvien vaihtamiselle, uusi kulttuuri oli valmis.

Minä en ole koskaan ollut intohimoinen kuvaaja. En ole omistanut järjestelmäkameraa enkä katsonut ympäröivää maailmaa linssin läpi. Valokuvat ovat olleet minulle osa muistoa. Samalla tavoin kuin päiväkirjatkin. Sillä muistoihminen minä olen. Isosti.

Kirjastoni nurkassa lepää parikymmentä vanhanaikaista valokuva-albumia. Niissä on kuvia 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Tämän jälkeen valokuvamuistojen putki katoaa sen seitsemän erilaisen tietokoneen kovalevyille, joita perheessämme on ollut. 2010-luvun alusta muistot heräävät uudelleen henkiin. Ne saapuvat Facebook-tilini kuvakansioihin. Tällä hetkellä nuo muistot makaavat tietokoneeni syövereissä pullautettuina varmuuskopioksi.

Runoilin kerran, että nuoruudessa elämä on odotus, vanhuudessa se on muisto ja että keski-iässä se pitäisi ehtiä elää. Kaarran parhaillani keski-iästä kohti vanhenemisen porttia. Tiedän, että muistoista tulee minulle vielä tärkeitä. Ja harmittaa, etten tule saamaan niistä kunnolla otetta. Valokuvien kulttuurievoluutio on vienyt minulta tavan tallentaa muistojani vanhuuden varalle. Samaan on vaikuttanut oman someni rappioituminen.

Huomaan apeutuvani. Poimin kännykän käteeni ja astun terassille. Nappaan kuvan syksyisestä ilta-auringosta tunturissa. Jonakin päivänä saatan haluta sen muistaa.

VERTAISTUETTA

Somettomia päiviä: 59
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole. Olenko unohtanut, että minun oli tarkoitus kehua ihmisiä?

_____

Poljen töihin. Syksyisestä näköalasta huolimatta aamu on lämmin. Kuuntelen äänikirjasta Michelle Obaman tarinaa. Kun hän katsoo aikuistuvaa lastaan yliopiston aulassa ja puhuu tunteistaan tämän lentaessä pesästä, kyynel vierii poskelleni. Olen edellisenä päivänä muuttanut tyttäreni tavarat tamperelaiseen soluasuntoon.

Puuskahdan illalla miehelleni, miksei kukaan puhu tästä mitään. Miksi puhutaan murrosiästä ja ruuhkavuosista, muttei juuri koskaan tästä elämänkaaren kipukohdasta. Puuskahdettuani hiljenen omatoimisesti. Mistä minä voin tietää, puhutaanko. En ole somessa. En lue lehtiä. Harvemmin kuuntelen enää edes radiota.

Tunnen kuinka kevyt yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuulahdus lentää lävitseni.

Sitten järkiinnyn. Mikäli olisin naamakirjassa, puhuisiko sielläkään kukaan juuri mitään lasten aikuistumisen aiheuttamista tunteista? Eipä juuri. Facebook ei ole negatiivisten ajatusten alusta. Se on luotu nostattamaan positiivisia onnistumisia. Ei tuomaan vertaistukea ongelmien kanssa kamppaileville. 

Näen silmieni edessä sometuttavieni postauksia, kuten ne olisivat tänään. Kirjoittajakollegat ja poliittisen kentän vaikuttajat kirjoittavat pitkästi ja lentävät korkealla. Tavalliset tuttavuudet postaavat valokuvia sienistä ja peukuttavat toistensa lasten jalkapallo-onnistumisia. Jokunen kertoo työpaikkansa oudoista sattumuksista. Yhtä ärsyttää pesutuvan seinällä olevasta ohjetaulusta puuttuva väliviiva.

Minä olen vertaistuki-ihminen. Olen ollut sellainen aina. Nyt keski-iän tuolla puolen olen sitä entistä enemmän. Kun minulla on ongelma ja löydän ihmisen, joka jakaa sen kanssani, surkeuteni vähenee puoleen. Mikäli yhteistä tunnetta jakaa isompi porukka, ongelma häviää lähes kokonaan.

Päätän naputtaa keski-ikäisten radiokanavalle ohjelma-ehdotuksen. Eikö näin syksyn kunniaksi kannattaisi puhua opiskelukauden alun vaikutuksista myös vahempiin? Juttu saattaisi kiinnostaa muitakin kuin minua.

KIRJAILIJOITA

Somettomia päiviä: 57
Kaverikohtaamisia tänään: 3
Päivän palaute: Kirjatrailereitani kehutaan asiantuntijaporukassa

_____

Skitsofreninen tutkija/kirjailija-elämäni kohtaa hetkiä, jolloin identiteetin muodostaminen on vaikeaa. Pahimmiksi ovat muodostuneet päivät, jolloin aamulla on ollut Helsingin kirjamessujen haastattelu messukeskusessa ja siitä 20 minuutin junamatkalla on pitänyt muuntua diagnostiikasta vastaavaksi tuotekehityspäälliköksi. Näiden kokemusten jälkeen olen päättänyt leikata skitsofrenian tapahtuvaksi edes erillisinä päivinä. Kun tiedossa on kirjallinen tapahtuma, otan sen kokonaan vapaaksi päivätyöstä. Tänään on sellainen päivä.

Kustantajan kesähuvilalla puhutaan koko päivä kirjoista. Kirjailijoita kiinnostaa, miten heidän kirjoittamansa kirja löytää lukijansa. Kustantaja antaa vastauksena yhtä jos toista ja kolmatta sekö neljättä some-kanavaa. Huomaan ärsyyntyväni. Miten tähän on tultu?

Päivään osallistuu vain lasten- ja nuortenkirjailijoita. Ensin yritän selittää itselleni, että tämän takia some on niin suuresti läsnä. Koska se on nuorten käyttämä kanava. Hetken päästä huomaan huijaavani itseäni. Olevani vain yksi aikuinen muiden läsnäolijoiden joukossa, jotka kaikki uskovat somen olevan nuorten juttu.

Kun minä kymmenen vuotta sitten julkaisin ensimmäisen nuortenromaanini, kuvittelin että vaikein kynnys kirjan elämänkaaressa on saada se kustannetuksi. Nyt tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen kynnys kolmesta. Tämän jälkeen toisena kynnyksenä on saada kustannettu kirja myytäväksi kirjakauppoihin ja muille välittäjille. Kolmas ja todennäköisesti tärkein kynnys on kuitenkin, että joku löytää kirjan ja lukee sen. Tänä päivänä erityisesti nuorten suhteen, tämä on hyvin vaikeaa. Ihan yksinkertaisesti siksi, että tarjolla on niin paljon kaikenlaista, erilaisissa välineissä ja nopealla tahdilla. Kirja on hidas ja hiljainen tuote.

En sano, etteikö joku hyvinkin saata nähdä kirjan kustantajan some-feedissä. Suurin osa kuitenkaan ei. Useampi saattaa kiinnostua siitä, mikäli joku heidän seuraamansa puolijulkkis kehuu sitä somessa tai blogissaan. Mutta ehdottomasti suurin osa nuortenkirjoista löytää lukijansa koulun kautta, lukulistoilta jotka kirjasto tyypillisesti heille valmistaa. Ja mikäli nuori huomaa tykkäävänsä kirjasta, lukee moni hänen kavereistaan sen ystävänsä jälkeen. Mikään ei yhä edelleenkään ole yhtä tehokasta markkinointia kuin suusta suuhun kulkeva sanallinen kehuminen. Some jää auttamattomasti tässä kakkoseksi. Sille ei voi mitään.

EN TIEDÄ MITÄÄN

Somettomia päiviä: 48
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies kehuu ruoanlaittotaitoani

_____

Leivon sämpylöitä. Reseptillä, jonka jaoin somessa puolisen vuotta sitten ja joka saavutti siellä erikoisen paljon huomiota, reseptiksi. Siinä rikotaan kaikki äitini ja mummoni aikaiset opit taikinan vaivaamisesta, sämpylän pyörittämisestä ja lämpimäisten peittämisestä. Tänäänkin lopputulos on erinomainen. Aikomus on valmistaa sämpylöistä illaksi hirviburgereita.

Mies syö aamupalalla kolme uunituoretta maistiaista. Hän kertoo somen notkuvan hifisteleviä hipsterikommentteja juureen leivotuista leivistä ja niiden valokuvaustavoista. Ihmettelen ääneen, miten hän voi mitään sellaisesta tietää, kun ei kerran ole somessa. ”Minä en tiedä mistään mitään”, sanon ja pelkään äänestäni kuuluvan katkeran pohjaväreen. Mies ei sitä huomaa tai ainakaan kommentoi. ”No niitä nyt näkyy kaikkialla”, hän sen sijaan vastaa.

Missä kaikkialla, ihmettelen. Minä en selvästikään ole kaikkialla. En surfaa netissä. En lue sanomalehtiä. En sen paremmin paperisina kuin digiversionakaan. Naistenlehtiä kartan kuin ruttoa. Seuran saan viikoittain äidiltäni, mutta avaan ainoastaan tietovisa- ja ristikkosivut. Tv-uutisiakaan en enää seuraa säännöllisesti ja radion kuuntelun ovat korvanneet äänikirjat.

Huomaan panikoivani pinnan alla. Mistä kaikesta olen jäänyt paitsi? Muusta kuin juurileipien resepteistä? Olenko putoamassa kelkasta?

Hetken kuluttua rauhoitun hieman. Onko facebook oikeasti tuonut minulle tietoa vai onko se vain tuudittanut minut epäaitoon luottamuksen tilaan, että tiedän, miten maailma makaa. Ehkä todellisuudessa näin tuosta makaavasta maailmasta vain peitonkulman pikkuriikkisen palasen.

Rauhoittumisestani huolimatta päätän tehdä asialle jotakin. Luoda uuden tavan. Tai jopa pari. Katsoa ja kuunnella uutisia päivittäin, niin globaaleja kuin lokaalejakin. Etsiä muutamia viisaita blogeja, joita seurata. Ja hämmentävää kyllä, mietin jopa jonkun lehden tilaamista. Mikä se sitten olisi, on vielä epäselvää. Päätän tehdä vähän taustatyötä, scoutata ja keskustella. Ihan vaan että tietäisin.

TAPOJA

Somettomia päiviä: 46
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Työkaveri kertoo tyttärensä koukuttuneen nuortenkirjasarjaani

_____

On aamu. Uin. Syön tuorepuuron. Juon kupillisen kahvia. Sama rutiini toistuu jokaisena aamuna. Se on yksi monista tavoista, joita minulla on. Erikoisinta tässä on, etten edes pidä kahvista. Jos joku tarjoaa minulle sitä johonkin muuhun ajankohtaan kuin aamulla, sanon ”ei kiitos”. Mutta aamulla kupillinen on pakko saada. Muuten päivä ei ala oikein.

Myönnän olevani rutiini-ihminen. Tiedän asian välillä ärsyttävän miestäni, joka on enempi sellainen spontaani heittäytyjä. Väitän kuitenkin etten ole ruutinieni kanssa yksin. Tavat tuovat turvallisuutta. Tietyissä elämänvaiheissa niillä on enemmän merkitystä kuin toisissa. Erityisen tärkeitä ne ovat elämänkaaren kummassakin päässä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Myös kriisit nostavat niitä esiin. Esimerkiksi kun työpaine nousee korkeuksiin ja burn-out uhkaa nurkan takana, tutut tavat pitävät pystyssä. Tästäkin minulla on kokemusta.

Näinä seitsemänä kuluneena somettomana viikkona olen yrittänyt rikkoa yhtä tapaani, joka näyttää juurtuneen minuun syvälle. Se on tietysti tapa tarttua puhelimeen aina kun tulee tyhjä hetki. Puhelinhan on tietysti aina saatavilla. Pöydällä, käsilaukussa tai hyllynkulmalla latautumassa. Välillä mietin, kuinka paljon käytäntö onkaan muuttunut nuoruusvuosistani, jolloin ei lankapuhelimen ääressä todellakaan ollut koko ajan. Eikä siihen edes ollut pakko vastata, aina kun se soi, vaikkapa jos oli päivällinen kesken. Nyt puhelin näyttää olevan universumin keskiössä.

Tämä pinttynyt tapa on jännällä tavalla näyttänyt saapuneen osaltani tiensä päähän. Tokikin kävelen puhelimen luo usein. Tai kaivan sen laukusta, kun istun bussiin. Mutta siinä se sitten onkin. Enää kun ei ole facebookin sini-puna-valkoista logoa, jota täpätä katsoakseen, mitä jolle kulle kuuluu. Eikä ole myöskään Instagramia, jonka avulla voisi kurkistaa tyttärien elämään. Monta kertaa olen huomannut tuijottavani tyhmänä kädessäni olevaa puhelinta. Mitä ihmettä minun tällä kuuluisi tehdä? No jotain tehdäkseni avaan sitten sähköpostin. Ja sekös on aivan infernaalisen väärä teko. Minä kun en vapaa-ajalla aio lukea työviestejä. Tämän päätöksen tein jo useita vuosia, ehkä jopa vuosikymmen sitten. Näinollen asetan puhelimen takaisin sinne, mistä sen otin. Ainakin yksi tavoistani on nyt ollutta ja mennyttä.

KIRJOJA

Somettomia päiviä: 44
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu tekemiäni PowerPoint-dioja

_____

Olen koukuttunut äänikirjoihin. En vertaa niitä paperisiin, joita molemmat kotini ovat pullollaan. Ne ovat minulle kokonaan eri tuote. Äänikirjat ovat nostaneet kirjallisuuden uudelle tasolle. Kun kirjakirjan lukeminen vaatii oman hetkensä, on se heltisessä elämänvaiheessa usein iltainen nukkumaanmeno sängyllä. Tämä taas tarkoittaa, ettei kirja etene kuin maksimissaan pari sivua päivässä. Äänikirjaa voi sen sijaan kuunnella vaikka siivotessa, tiskatessa, autossa ja pyörän päällä.

Minä olen työmatkapyöräilijä. Jo useamman vuoden ajan olen joka arkipäivä kuunnellut äänikirjoja polkumatkalla molempiin suuntiin. Kun kirja on hyvä, voi että sitä ihanaa odotuksen tunnetta, kun työpäivä on päättymässä ja pääsee kirjan pariin.

Tänään loppuunkuuntelemani Rosa Liksomin Everstinna oli juuri tuollainen hyvä kirja. Myös lukija oli erinomainen. Äänikirjassa sillä on merkitystä. Anna Saksman osaa lappinsa. Edellinen kirja, jonka hänen lukemanaan kuuntelin, oli Pienen hauen pyydystys. Se vasta erinomainen kirja olikin.

Tänään olisin postannut someen kuvan Everstinnan kannesta ja kehunut sitä vuolaasti omin sanoin. Aivan kuten tein aiemmin Pienen hauen pyydystyksen kanssa. Surukseni postaukseni ei saisi kovinkaan montaa tykkäystä. Mikään kirjavinkkaukseni ei ole saanut. Ei sikäli että henkilökohtaisesti tällä olisi ollut minulle suurtakaan merkitystä. Mutta itse olisin kovin mielelläni kuullut muiden kirjasuosituksia. Niitä ei oikein koskaan tullut minun feediini. Facebook ei selvästikään ollut alusta, joka tuki tällaisia postauksia. Ei edes minun kaveripiirissäni, jossa yli kolmasosa porukasta oli kirjoittavaa sakkia. Harmi.

 

TIEDOTTA

Somettomia päiviä: 41
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Kehun ystävää, joka selvisi hienosti tunturikympistä

_____

On aamupäivä ja istumme Calle-talon terassilla Pyhätunturin rinteellä, mies, tytär ja minä. Ympärillä pöhisee. Tunturimaraton on alkamassa. Naapurustostakin on osallistujia. Muistelemme, että jokun vuosi sitten ystäviemme tytär osallistui kokopitkään juoksuun poikaystävänsä kanssa. Mies kääntyy katsomaan minua: ”Ovatko he täällä tänä vuonna?” Pudistan päätäni. ”Mistä minä sen voisin tietää. Kun en ole enää somessa.”

ISOVELI VALVOO

Somettomia päiviä: 37
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Noudan tyttären Jorvin sairaalasta päiväoperaation jälkeen. Hän kömpii pienen Fiatini takapenkille sykkyräasentoon. Selkäleikkaus on kieltänyt nuorelta naiselta istumisen viikon ajaksi.

”Mulla on yksi friikkukeikka tälle saikkuviikolle”, tytär sanoo.

”Pystytkö tekemään sen mahallaan sängyllä maaten”, kysyn.

”Vähän vaikeeta”, aikuinen lapsi vastaa.

”Mulla olisi kellarissa sellainen seisomapöytä. Voisin lainata sulle”, sanon.

Tytär kiittää ja takapenkille tulee hiljaista. Ei tarvitse edes katsoa taustapeilistä. Puhelimella se kuitenkin on.

Hetken päästä takaa kuuluu älähdys. ”Mitä nyt?” säikähdän.

”Et ikinä arvaa, mitä facebook mainostaa mulle. Sähköpöytää!”

Tunnen kylmän tuulehduksen sielussani ja ihokarvat nousevat pystyyn. Tällainen vakoilu jo sinällään riittäisi kiehuttamaan minua sisältäpäin. Mutta kiehun entistä helpommin, kun kysymys on terveystiedoista. Kun on viettänyt uransa biolääketieteen parissa, tietää että potilastiedoissa on kyse pyhääkin pyhimmästä yksityisasiasta. Eivätkö ihmiset ymmärrä? Vai eivätkö he halua ymmärtää?