KEKRIÄ

Somettomia päiviä: 119
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Mies sanoo, että hiukseni näyttävät hyvältä

_____

Olen syntynyt päivänä, jota suomalaisessa kansanperinteessä kutsutaan sadonkorjuun juhlaksi eli kekriksi ja jona on tavattu myös juhlistaa keskuudestamme poistuneita. Vietän päivää miehen kanssa pohjoisessa, enkä täten voi viedä kynttilää isäni haudalle.

Isä asui 1950-luvulla Amerikassa, Philadelphian trendikkäässä kaupungissa. Kun hän sitten seuraavalla vuosikymmenellä sai tyttären lokakuun viimeisenä päivänä, Halloween tuli osaksi lapsuuteni syntymäpäiviä. Jo kauan ennen kuin tämä amerikkalainen juhlapäivä toi Suomeen kaupallisen Halloween-krääsän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun kuuluin facebookin sosiaaliseen piiriin, inhosin siinä eniten syntymäpäivähöpinää. Satoja onnitteluja ihmisiltä, joita tuskin tunsin. Tyhjää heliseviä viestejä. Toinen toistaan kummallisempia emojeja. Tokikin hyväkäytöksisenä ihmisenä kiitin onnitteluista yhdellä yhteisellä postauksella, joka vuodesta toiseen toisti samaa teemaa. ”Mitäs ihmeen hyvää tässä vanhenemisessa oikein on?” Yhtä ainoaa kertaa en itse lähettänyt facebookin kautta syntymäpäiväonnitteluja.

Järkytyn, kun avaan puhelimen. LinkedIn on lähettänyt minulle useita syntymäpäiväonnitteluja puolitutuilta työtuttavuuksilta. En reagoi niihin mitenkään, mutta huomaan ärsyyntyväni. Kuvittelin tämän ainoan sosiaalisen median palvelun, joka minulla vielä on käynnissä, vaikkakin hiljaisena, olevan ammattimainen työpaikkaverkosto. Miten ihmeessä sinne on uinut tämänkaltainen typeryys? Päätän sulkea myös LinkedIn tilini. Tuskin tällaista keski-iän toisella puolen jököttävää rouvashenkilöä kukaan haluaa enää rekrytoida.

Oikeita onnitteluja tulee päivän aikana seitsemän, kolme soittoina ja neljä viestillä. Kaikista tulee erinomaisen mukava olo. Sellainen syvän merkityksellinen. Naputan takaisin kiitoksen, jota oikeasti tarkoitan.

POSTIA

Somettomia päiviä: 109
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: En jaksa kehua ketään

_____

Saan kirjeen. Kuoressa on käsin kirjoitettu osoite ja kulmassa kaunis postimerkki. Lähettäjän osoite kertoo kirjeen kulkeneen parisataa kilometriä. Avaan kirjeen innokkaasti. Arvaan oikein, kuka sen on kirjoittanut.

Kun lähdin somesta, sain paljon kommentteja jäähyväispistaukseeni. Yksi niistä kuului ”ruvetaanko kirjoittamaan kirjeitä?” Ei ollut kummallista, että kysymys tuli kirjailijalta. Meillä kirjoittajilla kun monilla löytynee historiasta kirjeenvaihtohistoriaa.

Kirjoittamishistoriasta huolimatta kirjailijakollegani aloittaa, ettei hänen kotoaan löytynyt kirjepaperia. Keneltäpä enää löytyisi. No kirje on raapustettu printteripaperille. Käyhän se niinkin. Seuraavaksi hän pyytää anteeksi käsialaansa. Kun niin harvoin enää tulee mitään kirjoitetuksi käsin kaunokirjoituksella. Minua ei haittaa. Päinvastoin. Kuinka ihanalta tuntuukaan pitää kädessä oikeaa kirjettä ja lukea koukeroista analyysia kirjoittamisen tunteista. Ne ovat niin tuttuja. Ja vaikeitakin. Tällaisia ajatuksia en koskaan saanut somessa, vaikka kaveripiiristäni kolmasosa oli kirjoittavaa kansaa.

PUTOAN

Somettomia päiviä: 106
Kaverikohtaamisia tänään: Ei ketään
Päivän palaute: Ei ole

_____

Joku keitti kiinni. Siitä on jo useampi päivä. Ehkä jopa jokunen viikko. En osaa tarkemmin sanoa. Mitata. Tai edes tietää.

Olen mennyt lujaa. Työpäivät ovat olleet täysiä ja pitkiä. Päälle on tullut käsikirjoituksen työstö. Olen excelöinyt elämää ja kirjoittanut tuntemuksia. Ottanyt yhteyttä. Soitellut ystäville. Tavannut monia. Nopeasti pyörivään pyörään on sopinut uusia nopeita toimia. Maanista tahtia on toisaalta ylläpitänyt suorituspaine töissä ja toisaalta yksinäisyydenpelko työn ulkopuolella.

No siinähän sitten kävi kuten niin usein tällaisissä tilanteissa käy. Törmäsin seinään. Putosin tyhjyyteen. Romahdin. Sanoja löytyy monia. Syitäkin ehkä.

On helppo sanoa, että riman yli minut työnsi lopulta päivätyöhöni hiipinyt ongelmapesä vaikeine ihmisineen, epäoikeudenmukaisuuksineen ja kohtuuttomine vaatimuksineen. Mutta se ei ole homman koko kuva. Uskon että olisin kestänyt työpainetta paremmin, mikäli kokonaisminäni olisi voinut paremmin. Tyhjän pesän yksinäiset illat olivat otollinen alusta viinin sipittämiselle ja masentavien ajatusten kasautumiselle.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta yli viisikymppisen elämäni aikana, kun putoan. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun mukana on yksinäisyys. Kotona ei ole enää aikuistuneita lapsia. Mieskin asuu toisella puolen Suomea koirani kera. Some ei ole tuomassa tunnetta, että kuuluisin johonkin ja että minulla olisi kamalan paljon kavereita. Oikeisiin ystäviin ei löydy energiaa olla yhteydessä. En tapaa ketään. Enkä soita kenellekään.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

KOHTAAMISIA

Somettomia päiviä: 95
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Työkaveri sanoo, että ajattelen kirkkaasti

_____

Käyn työterveyslääkärillä. Vanha vaiva vaivaa vanhaa. Aavan vastaanotossa jaetaan tarroja, joissa on mietelause. Minä saan Virginia Woolfin ”Jotkut menevät papin puheille, toiset uppoutuvat runouteen, minä menen ystävieni luokse.”

Takana on kolme kuukautta ilman somea. Olen tavannut uskomattoman määrän ystäviä. Kun kaksi vuotta sitten ekselöin erilaisia päivittäisiä kohtaamisia kuukauden ajan, järkytyin. Satojen työkohtaamisten jalkoihin jäi vain kahdeksan oikeaa kaverikohtaamista, joiksi tässä laskettiin joko puhelu tai kasvokkainen tapaaminen. Kun hyppäsin pois somesta, jatkoin samanlaista laskentaa. Olin yllättynyt, kun kaverikohtaamisia oli ensimmäisenä kuukautena kaksikymmentä. Mietin, johtuiko lisäys kesän lomakaudesta tai oliko se kenties joku muu tilastollinen outlaieri. No ei ollut. Toisena kuukautena kaverikohtaamisia oli 24. Ja nyt kolmantena vielä reippaasti enemmän.

Olen kohdannut kavereita tämän kolmannen somettoman kuukauteni aikana 35 kertaa. Numero saa minut haukkomaan henkeä. Se on ihan uskomattoman paljon enemmän kuin kahdeksan kertaa. Ja mikä vielä ihmeellisempää, näistä kolmestakymmenestäviidestä kohtaamisesta 27 on ollut tapaamisia kasvokkain, kun noista kahden vuoden takaisen lokakuun kahdeksasta kohtaamisesta vain yksi oli fyysinen kohtaaminen ja muut seitsemän puheluita.  Puheluiden määrä on siis lähes säilynyt samana. Oikeiden tapaamisten määrä on sen sijaan räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kysyn vielä itseltäni, olenko nähnyt kaikkina näinä kertoina enimmäkseen samoja ihmisiä. Vastaus on negatiivinen. Minä olen kuukauden aikana tavannut 23 eri kaveria. Se on paljon se. Puheluita olen sen sijaan jutellut vain parin ystävän kanssa. Tämä sopii hyvin kuvaan minusta. En ole koskaan ollut mikään puhelimessa rupattelija. Mutta rehellisesti, enpä ole ollut erikoisen hyvä ylläpitämään ystävyyksiäkään. Mikä siis on muuttunut?

Ensimmäinen vastaus olisi tietysti, että olen poistunut somesta. Mutta riittääkö vastaukseksi ainoastaan tämä? Se että somen kontaktien poistuminen on ajanut minut oikeisiin ihmiskontakteihin? Valitettavasti ei. Rinnalla kun on käynnistynyt yksi ihmisen elämän isoimmista muutoksista. Lapset ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä. Kun vielä mies asuu toisella paikkakunnalla, esiin on hiipinyt yksinäisyys, joka on kenties vielä somettomuuttakin vahvempi voima ystävyyden etsimisen taustalla.

Olen pettynyt itseeni. Niin tutkija kuin sielultani olenkin, olen tehnyt tutkimusmaailman klassisen virheen. Mittaan suuretta eli kaverikohtaamisia, mutta vaikuttavia muuttujia on tutkimuksessa kaksi, yhden sijaan. Miten tässä nyt voi ollenkaan päätellä, kuinka somettomuuteni on näihin kohtaamisiin vaikuttanut? Ei mitenkään.

PUTOANKO KELKASTA

Somettomia päiviä: 75
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär välittää kehuja kirjastani

_____

Ruskalomani lähenee loppuaan. Ajelen kauniissa maisemassa itäkairasta kohti kotitunturia. Haavat ovat alkaneet kääntyä oranssisiksi ja aaltoileva maa loistaa punaisena. Mietin kauneutta. Riittääkö, että sen kokee vain itse? Mistä tulee halu jakaa? En osaa vastata itselleni.

Takana on hieno, ystävyyttä täynnä oleva päivä. Keskustelua, saunaa, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin. Jutusteluissa käy selväksi, että tiedän ystävieni nykytilanteesta varsin vähän. Minähän kun en ole somessa. Koirista sentään osaan puhua. Mutta niissäkin tiedoissa huomaan nojaavani somen kautta saamiini tietoihin koiramme pentueen facebook-ryhmästä. Mikäli tiedot ovat vanhoja näin parin kuukauden jälkeen, mitä tapahtuu, kun aikaa kuluu? Putoanko kelkasta kokonaan? Mutta mistä kelkasta?

Eikö ennenkin tavattu ystäviä ilman, että piti etukäteen tietää, mitä heille kuului? Eikö juuri tapaamisissa näitä kuulumisia vaihdettu? Kasvokkain. Välittäen viestiä, joka oli vain ja ainoastaan minua varten. Ei sataa muuta ystävää varten.

Kun saavun kotiin, puhelimeni soi. Naapuri kysyy, voisinko käydä kääntämässä heidän tyhjään taloonsa lämmöt päälle. Vastaan myöntävästi ja rupattelemme pitkään niitä näitä. Minut valtaa lämmin kuulumisen ja tarpeellisuuden tunne. Tästä kelkasta ei ainakaan putoa.

METSÄSSÄ

Somettomia päiviä: 66
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun kyläbaarin isäntää tietovisan sisällöstä

_____

Lähden tunturiin poimimaan mustikoita. Täällä pohjoisessa kun ei ole sitä etelän etua, että saattaa mennä kaupasta hakemaan mustikat aamupuuron päälle. Itse pitää poimia.

Käy kuten tyypillisesti, kun sienestäjä lähtee marjaan. Poimuri ei ole mustikoita edes puolillaan, mutta ämpäri ja taskussa olleet kaksi muovipussia ovat täynnä sieniä.

Ystävä on lähettänyt pari päivää sitten kuvan lappilaisen facebook-ryhmän postauksesta. Pyhältä on löydetty kanttarelleja. Vastasin, etten usko. Mutta tänään on pakko. Läheltä omaa takapihaa pussiin sujahtaa niin kanttarelleja, suppilovahveroita kuin pari kehnäsientäkin. Otan saaliista kuvan ja lähetän ystävälleni. Some jääköön tällä kertaa ilman.

VERTAISTUETTA

Somettomia päiviä: 59
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole. Olenko unohtanut, että minun oli tarkoitus kehua ihmisiä?

_____

Poljen töihin. Syksyisestä näköalasta huolimatta aamu on lämmin. Kuuntelen äänikirjasta Michelle Obaman tarinaa. Kun hän katsoo aikuistuvaa lastaan yliopiston aulassa ja puhuu tunteistaan tämän lentaessä pesästä, kyynel vierii poskelleni. Olen edellisenä päivänä muuttanut tyttäreni tavarat tamperelaiseen soluasuntoon.

Puuskahdan illalla miehelleni, miksei kukaan puhu tästä mitään. Miksi puhutaan murrosiästä ja ruuhkavuosista, muttei juuri koskaan tästä elämänkaaren kipukohdasta. Puuskahdettuani hiljenen omatoimisesti. Mistä minä voin tietää, puhutaanko. En ole somessa. En lue lehtiä. Harvemmin kuuntelen enää edes radiota.

Tunnen kuinka kevyt yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuulahdus lentää lävitseni.

Sitten järkiinnyn. Mikäli olisin naamakirjassa, puhuisiko sielläkään kukaan juuri mitään lasten aikuistumisen aiheuttamista tunteista? Eipä juuri. Facebook ei ole negatiivisten ajatusten alusta. Se on luotu nostattamaan positiivisia onnistumisia. Ei tuomaan vertaistukea ongelmien kanssa kamppaileville. 

Näen silmieni edessä sometuttavieni postauksia, kuten ne olisivat tänään. Kirjoittajakollegat ja poliittisen kentän vaikuttajat kirjoittavat pitkästi ja lentävät korkealla. Tavalliset tuttavuudet postaavat valokuvia sienistä ja peukuttavat toistensa lasten jalkapallo-onnistumisia. Jokunen kertoo työpaikkansa oudoista sattumuksista. Yhtä ärsyttää pesutuvan seinällä olevasta ohjetaulusta puuttuva väliviiva.

Minä olen vertaistuki-ihminen. Olen ollut sellainen aina. Nyt keski-iän tuolla puolen olen sitä entistä enemmän. Kun minulla on ongelma ja löydän ihmisen, joka jakaa sen kanssani, surkeuteni vähenee puoleen. Mikäli yhteistä tunnetta jakaa isompi porukka, ongelma häviää lähes kokonaan.

Päätän naputtaa keski-ikäisten radiokanavalle ohjelma-ehdotuksen. Eikö näin syksyn kunniaksi kannattaisi puhua opiskelukauden alun vaikutuksista myös vahempiin? Juttu saattaisi kiinnostaa muitakin kuin minua.

...VIELÄ LISÄÄ KIRJEESTÄ

Somettomia päiviä: 53
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole

_____

Herään aamulla puhelimeni pimpahdukseen. Heti perään tulee toinen. Näen punaista sekä WhatsApp ikonin että tekstiviestikentän päällä. Avaan ensin WA:n. Viesti on tyttäreni vanhalta joukkuekaverilta, jota en ole nähnyt useaan vuoteen. Siinä pahoitellaan, että hän on vahingossa lähettänyt minulle tekstiviestinä tärkeän koodin. Pyytää minua palauttamaan sen hänelle. Koodi on erittäin tärkeä. Viestin perässä on monia nuorille tyypillisiä liikuttavia hymiöitä. Avaan tekstiviestin ja siellä tosiaan on kuusinumeroinen koodi saman tytön puhelinnumerosta. Enempiä ajattelematta otan koodista kuvan ja palaan lähettämään sitä WhatsAppiin. Sitten alkaa päässä raksuttaa. Joku tässä ei ole kohdallaan. Luen viestin uudestaan. ”Lähettää” verbin aikamuoto on väärä. Viesti vaikuttaa google translatorilla käännetyltä, vaikkakin taidokkaalta sellaiselta. Se osuu myös taidokkaasti pehmeisiin kohtiini. Tyttäreeni, tämän entiseen harrastukseen ja ystävään. Hymiötkin on taidolla valittu. Tuntuu pahalta, kun deletoin viestin.

Vähän yli vuosi sitten minun sähköpostitilini kaapattiin. Käytän työpostini lisäksi henkilökohtaista tiliä, koska en halua työni sekoittuvan vapaa-aikaan. Jälkimmäiseen luen myös kirjallisen työni. Koska dosenttina minun on mahdollista käyttää yliopiston sähköpostia, olen pitänyt sen siirryttyäni akateemisesta maailmasta liikemaailman kentälle. No niihän siinä sitten kävi, että eräänä tiistaiaamuna saan yliopiston helpdeskistä sähköpostin, että mailiboksini on täynnä ja se pitää mennä tyhjentämään oheisen linkin kautta. Viesti on taidokas. Siihen on varastettu yliopiston helpdeskin ulkoasu. Lähettäjän sähköposti kuuluu oikeasti yliopiston IT:ssä työskentelevälle henkilölle. Minulla ei ole mitään syytä epäillä viestin aitoutta. Niinpä teen dramaattisesti väärin, kun klikkaan linkkiä. Tilini kaapataan ja nimissäni lähetetään yli miljoona sähköpostia. Vielä tänäänkin maksan roskapostin määrässä tuosta virheellisestä klikkauksesta.

Tänään jatkan pohdintaani siitä, kuinka haavoittuvainen on rakentamamme IT-kupla ja kuinka naiivisti ihmiset siihen uskovat. Jopa siinä määrin, että ovat heittäneet ystävyyssuhteensa internetverkoston hallittaviksi.

En halua heittäytyä detrimentalistiksi ja ennustaa, että tämä tietotekninen kupla puhkeaisi kokonaan. Mutta olen varma, että kupla tänä päivänä näyttäytyvässä muodossaan ei tule kyllä säilymään. Sen ei yksinkertaisesti ole mahdollista säilyä. Näinollen ei ollenkaan haittaisi, josko ihmiset avaisivat silmänsä ja miettisivät varasuunnitelmaa. Usein ihan niitä entisiä asioita. Ystäviä. Puhelinta. Kirjeitäkin.

...LISÄÄ KIRJEESTÄ

Somettomia päiviä: 51
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Projektin uusi johtaja kehuu työtäni yli kesän

_____

Kuuntelen uutisia radiosta työpäivän päätteeksi. Siellä sanotaan, että kirjeiden toimittaminen postin toimesta esitetään tapahtuvaksi enää muutamana päivänä viikossa. Perusteluna kerrotaan, ettei kirjeitä enää liiku.

Uutinen saa sisimpäni värisemään. Ei niinkään että kirjeitä tarvitsisi ollenkaan olla. Eihän niitä oikeasti olekaan. Mutta etteikö meillä enää olisi järjestelmää, joka toimittaisi kirjeitä perille, mikäli niitä olisi olemassa.

Epämiellyttävyydessäni lienee kyse tietotekniikan ylimielisestä asemasta, joka tuntuu kaapanneen koko yhteiskuntamme, mutta samalla luoneen minulle itselleni epäuskon, voiko tämä kaikki muka toimia ja olla pysyvää.

Yhtenä esimerkkinä vanhanaikaisempien mallien toimivuudesta ovat olleet edellisten vuosien lumikuormien aiheuttamat sähkökatkot itäisessä Pohjois-Suomessa. Kun sähkö kuolee, ensiksi kärsivät talon kylmä- ja lämpöjärjestelmät. Seuraavana tulevat ladattavat järjestelmät kuten tietokoneet ja puhelimet. Mitä jää?

Helsingin pelastusjohtaja kertoi viime talven sähkökatkohässäkän keskellä, että vain yksi asia on selviytymisessä olennaista. Saatavilla pitää olla patteritoiminnallinen radio. Tsekkasin yhtenä aamuna työpaikan kahvitauolla, kuinka monelta löytyy kotona tällainen toiminnallisuus. Lähes sataprosenttisesti patteriradio löytyi kaikilta työkavereilta kyllä mökiltä, mutta kotoa ei juuri keneltäkään.

Tänään mietin, eikö kirjeiden välittämisen ilman tietoteknistä teknologiaa pitäisi kuulua samaan tietotekniikan epäonnistumisen ”back-up” suunnitelmaan kuin patterillisen radion. Kertaakaan en ole kuullut asiaa manittavan missään kansallisessa mediassa. En vaikka postin toimittamista ollaan koko ajan ajamassa alas.

KIRJE

Somettomia päiviä: 50
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Eilisen päivän palaute: Pubivisan naapurijoukkueen vanhempi herra on sitä mieltä, että olen joskus saattanut olla kaunis

_____

Minulle kirje on pyhä asia. Olen kasvanut aikana ennen somea tai edes internettiä. Olin suullisesti aika kömpelö lapsi. Mikäli halusin ilmaista tunteitani, minun piti kirjoittaa. Kirjoitin päiväkirjaa, mutta myöhemmin myös monia kirjeitä. Nuo kirjeenvaihdot ovat säilyneet merkittävinä asioina omassa historiassani, niin omien kuin saamienikin kirjeiden osalta.

Yksi lempikirjoistani, niistä siis jotka vaikuttavat itsessä syvälle sieluun asti, on Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881-1929. Kirja koostuu ainoastaan tuon kultturellisesti merkittävän naisen joko lähettämistä tai saamista kirjeistä.

Oman elämäni kirjeistä ei kirjaa saisi. Ensin tuli tietokone, sitten tuli internet ja lopulta tulivat sosiaalisen median monet kanavat. Kirje kuoli jalkoihin.

Kirjoittelin edellistä kirjaani pari vuotta sitten viikon ajan Kirjailijaliiton Ateenan residenssissä. Viikko oli työntäyteinen. Melkein loukkaus kaupungille, jossa asustin. Pari reissua keskustaan kuitenkin tein. Toisella niistä törmäsin pikkuriikkiseen paperikauppaan, joka oli täynnä erilaisia kirjepapereita, kirjekuoria, kyniä ja kummallisia kommervenkkejä liittyen kirjeiden kirjoittamiseen. Visiitti kauppaan vei minut aikamatkalle nuoruuteen, enkä voinut olla ostamatta sitä sun tätä. Kotiinpalattuani googeloin erilaisia ”penpal” yhteisöjä ja liityinkin siihen isoimpaan. Profiilini mukaan minulle allokoitiin kaksi kirjekaveria, molemmat amerikkalaisia keski-ikäisiä kotiäitejä. Kirjeenvaihtomme tyrehtyi noin kolmen vaihtokerran jälkeen. Vedin tilanteesta itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirje sinällään ei ole se juttu. Sisällön pitää ajaa, ei muodon.

Tänään on ollut erityisen raskas työpäivä. Pettymyksiä, epäonnistumisia ja potkuja navan alle toinen toisensa perään. Kun päivän päätteeksi lopulta jaksan pyöräillä uuteen Helsingin kotiin, heitän patjan viileälle parvekkeelle ja rojahdan siihen. Nostan jalat ylös ja suljen silmät. Päässäni pyörii. Lujaa.

Viisitoista minuuttia menee ennen kuin nousen, haen kirjoituspöydän laatikosta Ateenasta ostamaani kirjepaperia sekä kynän ja annan tulla. Tällä kertaa kirjettä ajaa sisältö, ei muoto. Yhä edelleen on epäselvää, löydänkö mistään osoitetta, johon voin postittaa kirjoittamani kirjeen.

HYVÄÄ KÄYTÖSTÄ

Somettomia päiviä: 47
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystävättären uutta autoa

_____

Istun jälleen junassa. Teen työtä. Viereisessä loossissa istuu kaksi nuorta, jotka ulkonäkönsä perusteella kärsivät kovahkosta kankkusesta. Pöydällä heidän välissään on tietokone, jossa pyörii toimintaelokuva. Koneen äänet ovat täysillä. Huomaan ärsyyntyväni minuutti minuutilta koko ajan enemmän. Eivätkö he huomaa, että vaunussa on muitakin matkustajia?

Ärtymykseni haihtuu vasta kun saavun pieneen eräkämppäämme Luiro-joen rantaan. Mies ja koira ovat innoissaan alkaneesta metsästyskaudesta. Yhtä innoissaan mies on siisteydestä, joka kämpällä oli häntä odottanut. Tuttavapariskunta oli yöpynyt mökissämme pari viikkoa aikaisemmin. Erittäin ansiokkaan siivouksen lisäksi he olivat jättäneet sekä takkaan että saunan pesään vain sytyttämistään odottavan puukeon.

Laavutulen kajossa päädyn ajattelemaan hyviä käytöstapoja. Siinä samalla tunnen itseni vanhaksi. Eikö aina aikojen saatossa ole vanheneva polvi urputtanut nuoremman polven katoavista käytöstavoista. Mutta onko tilanne nyt erilainen? Kyllä kai ennenkin elinympäristö muuttui sukupolvien vaihtuessa, mutta onko se koskaan muuttunut yhtä nopeasti kuin nyt tietotekniikan tulon myötä? Todennäköisesti ei. Onko siis mikään ihme, jos internettiä tuttipullossa imenyt sukupolvi on vähän pihalla mitä tulee perinteisiin, ihmisten huomioimiseen ja hyviin tapoihin.

TIEDOTTA

Somettomia päiviä: 41
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Kehun ystävää, joka selvisi hienosti tunturikympistä

_____

On aamupäivä ja istumme Calle-talon terassilla Pyhätunturin rinteellä, mies, tytär ja minä. Ympärillä pöhisee. Tunturimaraton on alkamassa. Naapurustostakin on osallistujia. Muistelemme, että jokun vuosi sitten ystäviemme tytär osallistui kokopitkään juoksuun poikaystävänsä kanssa. Mies kääntyy katsomaan minua: ”Ovatko he täällä tänä vuonna?” Pudistan päätäni. ”Mistä minä sen voisin tietää. Kun en ole enää somessa.”

YSTÄVISTÄ

Somettomia päiviä: 33
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kiitän kaupan keski-ikäistä kassaa hyvästä terapiasessiosta

_____

Kolmekymppisen serkkuni hautajaisissa on paljon hänen ystäviään. Toinen serkkuni, jo lähempänä kuuttakymmentä, miettii samaa ja sanoo, että tuon ikäisillä kun vielä on ystäviä. ”Vähän nuoremmilla kaveripiiri on jo kokonaan siirtynyt tietotekniikkavälitteiseksi”, hän sanoo. Jään miettimään serkkuni sanoja ja ajattelen omia tyttäriäni. En ole täysin samaa mieltä. Siitä huolimatta kommentti koskettaa.

Kaksi päivää sitten tuli täyteen ensimmäinen kokonainen kuukausi ilman sosiaalista mediaa. Päivämäärään liittyy ensimmäinen puolitieteellinen analyysini, joita olen päättänyt somettomuuteni tiimoilta suorittaa. Tämä liittyy ystävyyteen, tai olisiko oikeampi sana ”kaveruuteen”.

Suoritin pari vuotta sitten kuukauden mittaisen kokeen, jossa merkitsin muistiin jokaisen ihmiskohtaamisen tältä ajalta (linkki). Kohtaamiseksi laskin joko kasvokkain tai puhelimen välityksellä tapahtuvan kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen, jossa vaihdettiin sanoja. Esimerkiksi luento sadalle ihmiselle ei ollut sata kohtaamista, mutta jos kaksi oppilasta kysyi minulta jotakin, johon minä vastasin, kohtaamisia tuli kaksi. Luetteloin keräämäni kohtaamiset viiteen eri kategoriaan: perheeseen/sukuun, ystäviin/kavereihin, työkohtaamisiin, kirjailijakohtaamisiin ja tavallisiin pulliaisiin, kuten kaupan kassoihin, bussikuskeihin ja tarjoilijoihin. Yllätys ja ihan Hesarin sivuillekin asti päässyt pohdinta oli työkohtaamisten uskomaton ylimäärä.

Samaan tulokseen tulin vastaavassa laskennassa tässäkin kuussa, vaikka heinäkuu on suomalaisen työväestön ehdottomasti suosituin lomakuukausi. Päivittäisiä työkohtaamisia tuli kuukauden aikana yli neljäsataa. Tavallisia tuntemattomia ihmisiä kohtasin noin sata. Ystävien ja kavereiden kohtaamisia oli 20. Se ei ole vähän. Itse asiassa se on yli tuplasti enemmän kuin kaverikohtaamisten määrä toissavuotisessa analyysissani. Onko somettomuus jo nyt lisännyt oikeita ystävätapaamisiani vai onko kysymys vain kesän aktiivisesta vierailukaudesta? Tämä jää nähtäväksi, kun jatkan sosiaalista koettani läpi koko vuoden.

POSTIA

Somettomia päiviä: 29
Kaverikohtaamisia tänään: 3
Päivän palaute: Oma mies kehuu hopeisia hiuksiani

_____

Istun kansallispuiston luontokeskuksen kahviossa. Olen ostanut keskuksen myymälästä seitsemän postikorttia. Myyjä kysyy, tarvitsenko postimerkit. Vastaan kieltävästi. Olen täyttänyt lompakkoni edellisellä viikolla kuudella erilaisella , hyvin tarkkaan valitulla postimerkkivihkolla. Ne ovat kaikki hyvin kauniita, pieniä tarinoita jo itsessään. Sisälläni elää selvästi filatelisti-isän tytär, vaikka isäni viimeisistä postimerkkeilyistä onkin jo enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Nyt postimerkkeihin törmää enää tuskin koskaan.

Saajien valinta ei ole vaikeaa, vaikka vaihtoehtoja löytyykin useita. Toisaalta tämä ei ole somettoman kauteni ensimmäinen korttipostitus. Eikä se tule olemaan viimeinenkään.

Vaikeampaa prosessissa on ollut ihmisten postiosoitteiden kokoaminen. Enää tämän ennen vanhaan niin tutun tiedon tallennus ei tunnu olevan tärkeää. Joitakin osoitteita on löytynyt joulukorttilistalta, mutta yllättävän paljon on kavereita, joilta omasta arkistosta löytyy vain joko puhelinnumero tai sähköpostiosoite. Joiltakin ei löydy kumpaakaan. Tällöin yhteydenpito on tapahtunut kokonaan someviestipalvelun kautta. Nyt tätä yhteydenpitoa ei enää ole.

ERILAINEN

Somettomia päiviä: 27
Kaverikohtaamisia tänään: 5
Päivän palaute: Naapurinrouva kehuu lastenkirjasarjaani

_____

Jälleen viikonloppu ja pohjoisessa. Tuhannen kilometrin matka edestakaisin joka viikonloppu alkaa tuntua raskaalta. Ensi viikonlopun pysyn pääkaupunkiseudulla.

Monet ihmettelevät, miten jaksan. Miksi edes suostuin tähän. Miehen Lappi-unelman rakentamiseen, vaikka jatkan työssä etelässä. En oikein osaa vastata. Tai jaksa. Itsekseni olen miettinyt, etten ehkä olisi edes lähtenyt tällaiseen ilman kansainvälistä työtäni ja esimerkkiä ulkomailta. Amerikkalainen kollegani asuu North Carolinessa ja käy töissä Bostonissa. Tällainen osavaltiosta toiseen ”commuting” ei ole jenkkilässä edes harvinaista. Eikä se ole sitä Manner-Euroopassakaan. Toinen kollegani asuu Belgiassa ja on töissä Saksassa. Joten onko tämä minun suhaamiseni sitten mitään? Saman maan sisällä sentään liikun.

Samaa tarinaa kerron myös, kun illalla tulevat naapurit kylään. Pääruoan ja jäätelöannoksen välissä puhe siirtyy somettomuuteeni. Tämä ei ole ensimmäinen ”miksi”, jonka kuuleen.

Tänään jaksan kuitenkin selittää pidempisanaisesti. Lämmin ilma, kaunis tunturimaisema ja pari viinilasillista ovat hieroneet kielinystyröitäni.

Mitä useammin tarinaa kerron, sitä selkeämmäksi se muotoutuu. Siinä ovat yhä edelleen niin mielen manipulaattorit kuin oma ajankäyttökin. Myös uusi aika versus vanha. Mutta keskiöön kirkastuu koko ajan vahvemmin tekoäly, joka vääristää viestiäni, jota haluan kertoa. Korostan, että kirjoittajana haluaisin kertoa tarinoita, joista haluaisin jokaisen lukijan voivan itse päättää, minkä niistä haluaa vastaanottaa. Päätöstä ei tulisi tehdä tunteeton tekoälykoneisto.

Naapuri kysyy, miten tästä kaikesta voi tietää mitään. Vastaan, että kaikkihan on ihan julkista tietoa. ”Common sense”, sanon. ”Ai tavallistako?” jatkaa toinen naapuri. ”Ei, sinä et kyllä ole millään mitalla tavallinen.”

REISSUSSA

Somettomia päiviä: 20
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär kehuu jäätelöäni maailman parhaaksi

_____

On viikonloppu. Olen pohjoisessa. Matkustin päiväjunalla Helsingistä Rovaniemelle eilen. Pidin junassa etätyöpäivän. VR:n netti toimi erinomaisesti ihan viimeisiä Lapin kilometrejä lukuunottamatta. Maanantaiaamuna lennän takaisin töihin. Perhettä lukuunottamatta kukaan ei tiedä matkastani.

Mustikat talomme rinteellä ovat kypsymässä. Hillat lähisuolla ovat jo kypsyneet. Myös tatit ovat nostaneet päätään pöheiköstä. Uskon facebookin olevan täynnä niin sieni- kuin marjakuviakin. Minun kuviani siellä ei ole. Kuten ei postaustani erinomaisesta tattirisotostakaan.

Kysyn itseltäni, miksi minulla on ollut tapana kirjoittaa someen, missä minä menen ja mitä siellä teen.

Kaunisteleva versio sanoo, että päätös on ollut tietoinen. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta.

On totta että tein aktiivisesti päätöksen olla postaamatta faceen työmatkoiltani ulkomailta. Päätös on pitänyt muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Työni lennättää minua paljon. Työmatkat ovat pääosin negatiivisia. Raskaita pitkiä päiviä. Lentokoneita ja taksimatkoja. Kaupunkien yrityslaitamia. Toimistohuoneita. Yksinäisiä iltoja hotellissa. Positiivisia pisteitä ovat ainoastaan ravintolakokemukset ja ihmiset. Mutta viikottaiset ulkomaanpostaukset facebookiin antaisivat hommasta aivan väärän kuvan. Sen ymmärsin ihan itsekin. Jopa ilman algoritmien keittämän sopan syvempää ymmärrystä. Ja kun nykymaailma vielä glorifioi ulkomaanmatkailua kaikilla rintamilla. Minä en halunnut sitä tehdä. Sen sijaan minä halusin postata kauniita kuvia eri puolelta Suomea.

Mutta ovatko kotimaan reissupostaukseni olleet pelkästään matkailumainontaa? No eivät. Minä olen halunnut ystävieni Lapissa tietävän, että nyt minä olen tulossa sinnepäin. Ja kun palaan etelään, siitäkin olen kertonut. Josko joku vaikka soittaisi ja kutsuisi terassilasilliselle.

Tänään kukaan perhettä lukuunottamatta ei tiedä, että olen pohjoisessa. Enhän minä nyt kaikille voi soittaa. Mutta muutamalle ystävälle sen kyllä teen.

PUHELIMESTA

Somettomia päiviä: 17
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Ystävä soittaa. On nimipäiväni. Naistenviikolla, joka jo keskiajalla syntyi sateiselle heinäkuun lopun viikolle. Naiset kun itkevät niin paljon. Tänäänkin on tullut muutamia kuuroja. Minä en ole itkenyt.

Koulukaverini on pisimmältä ajalta säilynyt ystäväni. Jälleen jätän tästä luokittelusta pois facebookissa hengaavat tuttavani, jotka olen tuntenut alakouluajoilta tai jopa ennen sitä. Eilen soitti toinen hyvä ystäväni. Entinen työkaveri, joka kertoi ostaneensa miehensä kanssa mökin. Vielä kertaakaan somettoman ajan kuluessa minä en ole itse ottanut puhelinta ja soittanut. ”Meiltä puuttuu puhelinkulttuuri”, sanoo koulukaverini. Hän tarkoittaa itseään ja minua. Minä olisin valmis laajentamaan käsitettä yhteiskuntaan laajemminkin.

Kadehdin miestäni tässä usein. Hänen puhelimensa soi useita kertoja päivässä. Itsekin hän soittaa useammin kuin viestittelee.

Osallistuin joitakin vuosia sitten työn puolesta kommunikaatiokurssille, jota piti herttainen, älykäs ja hyvin artikuloiva brittimies. Hän käytti yhden luennoista puhumalla välittämämme viestin vaikuttavuudesta. Hän sanoi, että nykyaika on mennyt tietoteknisen viestinnän osalta siihen, että jos oikeasti haluat saada viestisi perille, soita. Ihmisten sähköpostilaatikot ovat ääriään myöten täynnä. Sosiaalisen median kanavia on niin monta, että viesti tahtoo helposti hukkua. Puhelinkanavia on vain yksi. Se on hyvin tehokasta.

Edellisen nuortendekkarini keskiössä oli kuvitteellinen kännykkäyritys, joka oli syntynyt Nokian raunioille. Yritys kehitteli jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Innovaatiota, joka perustui puhelun palaamiseen. ”Uskotko sinä oikeasti, että puhelin vielä palaa puhelimena?” kysyi minua kirjojeni taustoittamisessa auttanut ystävä. En oikein osannut vastata. Tarinahan oli fiktiota. Tänään vastaisin, että kyllä minä uskon.

Ihminen tuppaa herkästi unohtamaan historian ja oman hyvin pienen siivunsa siinä. Me tuijotamme nykyhetkeä ja ajattelemme kaiken aina olleen kuten se nyt on. Tietokone syntyi takellellen reippaasti alle sata vuotta sitten, saapui ihmisten koteihin 1980-luvulla, kun minä olin lukiossa, ja valtasi maailman seuraavina parina vuosikymmenenä. Samoina, jolloin internet tuli yleiseksi tavaksi välittää tietoa. Isossa skaalassa puhutaan siis muutamista vuosikymmenistä. Ajasta, joka on kärpäsenpaska ihmisen historiassa. Mikään ei takaa, että tietotekniikan varaan rakentamamme korttitalo olisi millään tavoin pysyvä. Vaikka nykyihminen siihen sinisilmäisesti uskookin.

Suurimpana huijauksena, ja myös uhkana, pidän sanaa ”pilvi”. Kuka ikinä sanan nykyisessä tietoteknisen varaston merkityksessä onkaan keksinyt, on ollut nerokas. Sana on puhdas ja viaton. Valkoinen hattara, jonka päälle me kaikki voimme turvallisesti tallentaa kaiken tiedon, mikä ei millään enää mahdu tietokoneillemme eikä puhelimiimme. Todellisuus on kovasti toisenlainen. ”Pilvi” ei ole taivaalla. Se on tuhansissa kallioihin louhituissa serverihalleissa, jotka kuluttavat energiaa tavalla, joka on maapallollemme kestämätön. Ja vaikka halleja vartioidaan, ne ovat haavoittuvia niin ihmisen hyökkäyksille kuin luonnonmullistuksillekin. Mutta ajatteleeko nykynuori tätä, kun hän napsii pilveen tuhat valkokuvaa päivässä. Väitän että ei. Eikä sitä ajattele sähköposteja työpaikalla kuusi tuntia päivässä linkoava tietotyöläinenkään. Muutenhan hän saattaisi vaikka jossakin välissä soittaa.

Melkein kaksisataa vuotta vanha keksintö on yhä edelleen voimissaan. ”Puhelin käyttää yksityistä polkua”, sanoi insinöörikollegani. ”Internet-välitteinen viestintä on sen sijaan moottoritie. Vaikka uusia kaistoja, 3G, 4G, 5G ja kuinka monta uutta geetä hyvänsä tuleekaan, siellä tulee aina olemaan ruuhkaa ja jossakin vaiheessa tulee sitten raja vastaan.”

RESEPTITÖN

Somettomia päiviä: 13
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Uimanainen kehuu hollantilaista pyörääni ja siinä samalla minuakin

_____

Mustikka on kypsynyt eteläisessä Suomessa. Ostan rasiallisen lähikaupasta. Sekoitan kotona reippaaseen määrään haaleaa vettä vähän sokeria ja äyskäröin mukaan mustikkalasillisen. Peitän ison lasipurkin kelmulla ja nostan sen aurinkoiselle paikalle ikkunan eteen tekeytymään. Lapin lemmenjuoma on valmista parin viikon päästä.

Mikäli olisin somessa, kirjoittaisin tarinaa kehittyvän juoman mikrobiologisesta prosessista. Kuinka mustikan mukana elävä mikrobisto alkaa auringon myötävaikutuksella käyttää sokeria alkoholiksi. Tämä tuo juomaan sen herkullisen bouquetin, joka mustikan aromin ja värin ohella tekee syntyvästä mehusta erityistä herkkua. Kirjottaisin myös, että syytä sille, miksi mustikat parin viikon prosessin aikana painuvat purkin pinnalta sen pohjalle, en tiedä. Näin laittaessani olisin varma, että joku nippeliviisas facebook-kaverini kirjoittaisi kommenttikenttään tälle selityksen.

Mutta koska en ole somessa, kirjoitan reseptin paperille ja otan siitä kuvan. Lähetän sen puhelimella miehelleni pohjoiseen. Mustikat kypsynevät Lapissa parin viikon sisällä. Lähetän kuvan sähköpostin liitteenä myös muutamalle työkaverille, jotka istuivat eilen samassa lounaspöydässä, kun puhuin lempijuomastani. Eipä tiedon jakaminen hullumpaa ole näinkään.

ITKUA

Somettomia päiviä: 8
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ystävä sanoo, että näytän paremmalta kuin viime syksynä

_____

Ensimmäinen itku somettomuuden tiimoilta. Kaverimme tulee käymään. Miehen vanha ystävä. Rehellisesti sanottuna, vierailu tapahtuu ainoastaan siitä syystä, että mies on käymässä Helsingissä. Minä olen lähinnä statisti.

Ystävä tietää paljon meidän viimeaikaisista liikkeistämne. Hän kuului kaveripiiriini facebookissa. Mies manitsee poistumisestani. Ystävä ei ole huomannut sitä. Hän vaikuttaa järkyttyneeltä.

”Mitenkä minä nyt tiedän, mitä teille kuuluu”, on ensimmäinen kysymys.

Sitä seuraa postausteni kehuminen. ”Kun sä kirjoitat niin hyvin. Ja uskallat ottaa kantaa.”

Kun ystävä lähtee, jään istumaan olohuoneen lattialle. Mies huhuilee keittiöstä. ”Mihin sä jäit?”

Paha olo tuntuu ensiksi vatsan tienoilla. Itku tulee viiveellä.

”No ei kai se ole ihme että itkettää?” mies sanoo. ”Sähän olet ollut koukussa siihen. Addiktio mikä addiktio.”

Tulkinta itkettää lisää. En kai minä nyt vieroitusoireita itke. Minä itken sitä, että en saa enää kirjoittaa ajatuksiani. Ja sitä että kukaan ei enää lue niitä.

KASVOKKAIN

Somettomia päiviä: 5
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Kehun tuttavapariskunnan ruokia

_____

Somettoman kauden ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen ystävien kera. Ystävätär entisestä naapurustosta on kutsunut istumaan iltaa heidän puutarhaansa. Mukana on myös toinen ystäväpariskunta lähitienoilta. Somesta poistumisestani puhutaan vasta puolenyön tuolla puolen.

”Jään kaipaamaan sitä, etten pysty seuraamaan, missä menet ja mitä sinulle kuuluu”, ystävätär sanoo.

Jokainen läsnäolijoista omaa miestäni lukuunottamatta on ollut facebook-kaverini, pari heistä aktiivisemmassa ja pari hiljaisemmassa roolissa. Esiin ei nouse, ovatko kaikki nähneet postauksen poistumisestani. Pimenevän puutarhan yllä leijuu sanaton kysymys ”miksi”.

Minä puhun algoritmeista. Kerron ymmärtäväni työni puolesta machine learningin päälle. Tiedän tekoälyn tarvitsevan dataa. Muuten se ei toimi. Tieteessä data tulee mittauksista. Somessa se tulee meistä. Kerron, etten halua enää olla empatiakyvyttömien algoritmien datan lähde. Algoritmien, jotka muokkaavat antamaani dataa erilaisiksi syötteiksi eri ihmisille sen mukaan, miten nämä ovat aiemmin somessa käyttäytyneet.

Osa yleisöstä ymmärtää, mitä puhun. Osa epäilee ja kysyy lisää. Minä en koe tarpeelliseksi yrittää vakuuttaa. Vastaan lyhyesti. On jo myöhä.

Kello on kaksi aamuyöllä, kun istumme miehen ja koiran kanssa bussissa kohti uutta kotiamme.

”Siinä on vissi ero”, sanon miehelleni. ”Tekoäly voi sopia tieteeseen, jossa data on ainoastaan numeroita. Vaikka sielläkään regulatiiviset tahot eivät koneoppimista vielä hyväksy. Mutta ihmisten käyttäytymisen ohjaamiseen tekoäly ei kyllä mitenkään sovi. Meillä kun on tunteet. Numeroilla ei.”