KOHTAAMISIA

Somettomia päiviä: 95
Kaverikohtaamisia tänään: 4
Päivän palaute: Työkaveri sanoo, että ajattelen kirkkaasti

_____

Käyn työterveyslääkärillä. Vanha vaiva vaivaa vanhaa. Aavan vastaanotossa jaetaan tarroja, joissa on mietelause. Minä saan Virginia Woolfin ”Jotkut menevät papin puheille, toiset uppoutuvat runouteen, minä menen ystävieni luokse.”

Takana on kolme kuukautta ilman somea. Olen tavannut uskomattoman määrän ystäviä. Kun kaksi vuotta sitten ekselöin erilaisia päivittäisiä kohtaamisia kuukauden ajan, järkytyin. Satojen työkohtaamisten jalkoihin jäi vain kahdeksan oikeaa kaverikohtaamista, joiksi tässä laskettiin joko puhelu tai kasvokkainen tapaaminen. Kun hyppäsin pois somesta, jatkoin samanlaista laskentaa. Olin yllättynyt, kun kaverikohtaamisia oli ensimmäisenä kuukautena kaksikymmentä. Mietin, johtuiko lisäys kesän lomakaudesta tai oliko se kenties joku muu tilastollinen outlaieri. No ei ollut. Toisena kuukautena kaverikohtaamisia oli 24. Ja nyt kolmantena vielä reippaasti enemmän.

Olen kohdannut kavereita tämän kolmannen somettoman kuukauteni aikana 35 kertaa. Numero saa minut haukkomaan henkeä. Se on ihan uskomattoman paljon enemmän kuin kahdeksan kertaa. Ja mikä vielä ihmeellisempää, näistä kolmestakymmenestäviidestä kohtaamisesta 27 on ollut tapaamisia kasvokkain, kun noista kahden vuoden takaisen lokakuun kahdeksasta kohtaamisesta vain yksi oli fyysinen kohtaaminen ja muut seitsemän puheluita.  Puheluiden määrä on siis lähes säilynyt samana. Oikeiden tapaamisten määrä on sen sijaan räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kysyn vielä itseltäni, olenko nähnyt kaikkina näinä kertoina enimmäkseen samoja ihmisiä. Vastaus on negatiivinen. Minä olen kuukauden aikana tavannut 23 eri kaveria. Se on paljon se. Puheluita olen sen sijaan jutellut vain parin ystävän kanssa. Tämä sopii hyvin kuvaan minusta. En ole koskaan ollut mikään puhelimessa rupattelija. Mutta rehellisesti, enpä ole ollut erikoisen hyvä ylläpitämään ystävyyksiäkään. Mikä siis on muuttunut?

Ensimmäinen vastaus olisi tietysti, että olen poistunut somesta. Mutta riittääkö vastaukseksi ainoastaan tämä? Se että somen kontaktien poistuminen on ajanut minut oikeisiin ihmiskontakteihin? Valitettavasti ei. Rinnalla kun on käynnistynyt yksi ihmisen elämän isoimmista muutoksista. Lapset ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä. Kun vielä mies asuu toisella paikkakunnalla, esiin on hiipinyt yksinäisyys, joka on kenties vielä somettomuuttakin vahvempi voima ystävyyden etsimisen taustalla.

Olen pettynyt itseeni. Niin tutkija kuin sielultani olenkin, olen tehnyt tutkimusmaailman klassisen virheen. Mittaan suuretta eli kaverikohtaamisia, mutta vaikuttavia muuttujia on tutkimuksessa kaksi, yhden sijaan. Miten tässä nyt voi ollenkaan päätellä, kuinka somettomuuteni on näihin kohtaamisiin vaikuttanut? Ei mitenkään.

PAINOSTA

Somettomia päiviä: 89
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Työkaveri kehuu pitämääni kokousta

_____

Poljen töihin kauniissa syysaamussa. Seuraava äänikirja on lopuillaan. Virpi Hämeen-Anttilan Paino on saanut minut niin ajattelemaan, ihailemaan kuin itkemäänkin. Kirja on erinomaisesti rakennettu yhdistelmä tietoa ja omaa kokemusta. Aihe on paitsi yleisesti tärkeä, se on minulle hyvin henkilökohtainen. Puhutaan oman kehon hyväksymisestä.

Minä olen ylipainoinen. En ollut sitä lapsena, enkä vielä aikuisuuden kynnykselläkään. Painoa alkoi kertyä elämän ongelmien ja ahdistuksen myötä. Mukana seurasi kirjassa hyvin kuvattu sosiaalinen halveksunta ja itseinho. Tämän jälkeen aikuinen elämä onkin ollut sahaavaa painon pudotusta ja sen palaamista. Isot pudotukset ovat kuitenkin olleet systemaattisia pidemmän ajanjakson hitaita projekteja, joihin on aina liittynyt paljon liikuntaa. Biologina olen ymmärtänyt riittävästi ihmisen aineenvaihdunnasta, etten koskaan retkahtanut nopeisiin trendidieetteihin, joissa paino palaa ekstrana takaisin hyvin nopeasti. Minulla se on aina hiipinyt takaisin hitaasti. Mutta palannut kuitenkin.

Oman kehon hyväksyntä on uskomattoman tärkeää, oli ihminen sitten ylipainoinen, liian laiha tai muuteen vaan erilainen. Kärjistäen voisi väittää että jokainen nainen maailmassa on jossain vaiheessa kamppaillut oman kehonsa hyväksymisen kanssa. Seikka, joka vaikuttaa merkittävästi niin sosiaaliseen elämään, parisuhteeseen kuin omaan mielenterveyteenkin.

Minä päätin hyväksyä oman kehoni erityisen haastavana ajanjaksona. Vaihdevuodet lisäsivät painoa ja elämä oli murroksessa lasten aikuistuessa. Lakkasin käymästä vaaalla. Lopetin ruoka-aineiden kyttäilyn ja revin kiellettyjen ruokien listan. Käänsin mieleni asetukset kohti nautintojen hyväksymistä ja pois raapivasta itsekurista. Aloin nauttia niin ruokailusta kuin liikunnastakin, kun niihin ei enää ollut sidoksissa epäterve painon tarkkailu.

Kun poistuin facebookista, kirjoitin yhtenä triggerinä olleen ylipainooni liittyvät mainokset. Pitkän aikaa minulle tyrkytettiin kaikenlaisia laihdutusmömmöjä. Viimeinen niitti oli mainos ”oversized linen clothes”, jonka mainitsin myös lähtöpostauksessani. Yksi kommenteista tuohon postaukseeni oli, ettei sitä kannata facebookia syyttää, jollei hyväksy omaa kehoaan. Allekirjoitin tästä väitteestä vain hitusen. Sen että kehon hyväksyntä on tärkeää. Minähän työskentelin kehon hyväksynnän kanssa aktiivisesti ja olin mielestäni hommassa voitolla.

Sen sijaan minua ärsytti facebook. Juttelin asiasta kerran työpaikan lounaspöydässä, kun paikalla oli monia IT-insinöörejä. Kysyin, tekevätkö somejätit kuva-analyysia, kun ne ehdottavat minulle kaikkea ylipainoon liittyvää. Työkaverit vakuuttivat, että eivät tee. Ettei sellainen olisi mahdollista ilman suurta panostusta automatisoituihin ja hyvin älykkäisiin kuva-analyysiohjelmiin. He korostivat vielä, että mainokset johtuvat hauista tai ostoista, joita olen tehnyt netissä. Tässä he ovat väärässä. Minä en ole koskaan googeloinut mitään, joka liittyisi ylipainooni tai laihduttamiseen. Minä en ole ikinä ostanut laihdutuskuureja, enkä varsinkaan tilannut netistä pellavavaatteita kokoa XXL. Sen sijaan joissakin someen postatuissa kuvissa olen sellaisissa esiintynyt.

Ilman noita jatkuvia mainoksia, jotka muistuttavat minua ylipainostani, minä yksinkertaisesti voin kevyemmin. Ja päivä päivältä opin hyväksymään kehoani paremmin. Mikä puolestaan parantaa mielialaani entisestään. Tämä kaikki siis ilman facebookia.

EN TYKKÄÄ

Somettomia päiviä: 87
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystäväni terveitä arvoja, vaikka hän tekeekin liikaa töitä

_____ 

Istun töissä uudella työpisteelläni. Googeloin kokousten välillä talviuintiseurani sivustoa, kun illalla pitää noutaa uuden kauden avain. Avaan Google Chromen ja kun siirryn naputtamaan tekstiä, selain tarjoaa minulle aikaisempia hakujani. Ei siinä mitään. Niinhän se on aina tehnyt. Kunnes silmäni tarttuvat ehdotettuihin sivuihin. Siinä on listattu nettisaitit, joita olen hakenut puhelimella, en tietokoneella. Miten ihmeessä se on mahdollista? Minun puhelimeni ei osaa mitenkään jutella tietokoneeni kanssa. Ja minähän olen somettomuuteni alussa katkaissut koneeni IP-linkin, jolloin Googlen ei pitäisi tietää, kuka minä olen.

Päädyn ratkomaan tätä pikkuruista kummallisuutta. Huomaan että vain Googlen Chrome toimii edellämainitusti. Muut selaimet eivät entisiä saitteja ehdota. Varttitunnin päästä syy on selvillä.  Olen unohtanut kääntää päälle IP-osoitteen katkaisemisen, kun edellisen kerran olen sen disabloinut.

Työpaikka kun vaikeuttaa kovasti erinomaista päätöstäni pysyä IT-jättien ulottumattomissa. Tietokoneen IP-osoite tarvitaan työpäivän aikana monta kertaa. Erityisen tärkeä se on etätyön VPN-yhteyttä muodostettaessa. Mutta sitä käyttää myös nettiprinttaus ja autentikointi firman nettipohjaisiin järjestelmiin. Näinollen päivän aikana minun täytyy napsutella Freedomea yhtenään päälle ja pois. Homma ei ole erityisen sujuvaa ja nähtävästi välillä en muista sitä tehdä.

Kun tuijotan nettiselaimen etusivua, näen pienen itseni suuren Googlen näkökulmasta. Siellä se istuu pikkuriikkisen Suomen alanurkassa, kädessään älypuhelin ja pöydällä tietokone. Välillä se käy talviuimassa, joskus Fazerin kahvilassa aamupalalla. Se on osallistunut kesän 2020 pyöräilyn kilometrikisaan ja tykkää käydä teatterissa. Sitä coachataan johtamisessa ja se tykkää kokata punaista currya kanalla. Kaikki tämä on totta, mutta siitä en kyllä tykkää, että kylmä koneäly jossakin piilaakson syövereissä käyttää noita tietoja omiin manipulatiivisiin tarkoituksiinsa.

SOME MEDIASSA

Somettomia päiviä: 80
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palautteettomuus: Kukaan ei kerro olevansa iloinen, kun palaan loman jälkeen takaisin työpaikalle

_____ 

Facebook ei esiinny mediassa usein. Se vähän niinkuin lilluu tavanomaisen tiedonvälityksen yläpuolella. Tänään on poikkeus. Jopa kaksi kertaa.

Radion Pyöreässä pöydässä Juha Itkonen nostaa esiin Facebookin lapsellisen uhkauksen EU:lle, joka on avannut keskustelun firman minimalistisista veroista Euroopassa. ”Jos te ette leiki meidän kanssa, me lähdetään pois.” Koko studion kööri on samaa mieltä naamakirjan lähtemisestä: ”Lähteköön vaan.” Itkonen jatkaa vielä, että kun facebookista ei millään onnistu itse lähtemään, on vaan hyvä, että koko höskä lähtee. ”Vähän aikaa ehkä kiukuttaa, mutta loppupelissä me alamme kaikki voida paremmin.”

Ohjelma jatkaa vielä keskustelua facebookin saamista eurooppalaisista mainosmiljardeista. ”Ei ne mihinkään lähde.” Mainitaan myös facebookin koko, suurempi kuin Eurooppa, jopa isompi kuin Kiina. ”Ei EU niille mitään mahda.” Kysytään, no kuka sitten mahtaa. ”Ainoastaan ihmiset”, porukka vastaa. Nuorista jo joka viides on sulkenut jonkun some tilinsä parin viime vuoden aikana. ”Ehkä muidenkin pitäisi”, radiosta kuuluu. ”Vain sillä on näihin megajätteihin mitään vaikutusta.” Kun kuuntelen keskustelua, tunnen lievää ylpeyttä teostani. Tästä huolimatta en hymyile.

Hiukan sentään naurahdan, kun tiimi yksimielisenä jatkaa: ”Menköön facebook. Ja menköön Instagram. Mutta WhatsAppia minulta ei kyllä saa viedä.” Kuulostaako tutulta?

Illansuussa facebook tulee esiin uudelleen. Nyt televisiouutisissa, aivan toisessa valossa ja kapeammasta perspektiivistä. Vantaalaisessa koulussa on kiusattu nuorta teinipoikaa siihen mittaan, että paikalle on jouduttu kutsumaan ambulanssi. Ihan presidentti on saatu kommentoimaan keissiä. Uutisstudiossa noustaan yleiseen kiusaamiskeskusteluun. Sanotaan, että some on pahentanut kiusaamista ja tuonut siihen uusia, hyvin kyseenalaisia piirteitä. Kiusaamista kuvataan ja kuvia levitetään netissä. Kuvottavaa, ajattelen ja samalla käännän asian päässäni nurin niskoin. Nimittäin kun kyseinen kiusaaminen Vantaalla tapahtui, se nousi otsikoihin kiusatun pojan isosiskon somepurkauksella, joka levisi eteenpäin kuin kulovalkea. Jopa niin massiivisesti, että tapaus oli pakko nostaa valtakunnan ykkösuutisiin ja presidentinkin suuhun. Inhottaa sanoa, mutta ilman somea näin ei ehkä olisi käynyt. Juttu olisi painettu villaisella. Yksi lapsi ja hänen perheensä olisi jätetty kärsimään, mutta yleistä keskustelua, jonka on pakko johtaa parempaan, ei todennäköisesti olisi aloitettu. Tässä on sen saman verkoston vahvuus, joka uutisissa teilattiin kiusaamista edistäväksi. Ei ole elämä yksinkertaista. Samalla asialla tuppaa aina olemaan sekä pahat että hyvät puolensa. Somellakin.

KEHTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 78
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Tytär kehuu kalakeittoani

_____

Radio haastatteli minua lasten aikuistumisen jättämästä tyhjyydestä, hetimiten kun olin sitä pohtinut. Hakemaani vertaistukea tuli jo puhelimitse ohjelmaan reippaasti ja monia pidempiä tarinoita jälkikäteen sähköpostilla. Näinollen radiokanava päätti tehdä haastattelusta myös klipin suoratoistopalveluun.

Olin kertonut haastattelusta ja sen ajankohdasta perheelle ja kahdeksalle ystävälle. Olin numeroon tyytyväinen. Michelle Obama kertoi tarinassaan, että hän sai pitää Valkoiseen taloon muutettuaan kymmenen lähimmän ystävänsä yhteydenpidon itsellään. Muut hoiti henkilökunta. Ihmisellä kun ei kuulemma voi olla enempää kuin kymmenen oikeaa ystävää. Olen hyvin lähellä tuota numeroa.

Kaksi ystävistäni kuunteli haastatteluni suorana. Muut pyysivät linkkiä tallenteeseen. Se tuli tänään. Ensimmäisenä uudelleenkuuntelen haastattelun tyttärien kanssa. Molemmat ovat saapuneet pitkäksi viikonlopuksi pohjoiseen. Saan sympatiaa. Seuraavaksi lähetän linkin ystäville, jotka ovat sitä pyytäneet.

Tunnen halua lähettää linkin useammalle tuttavalle. Minähän olen pyytänyt radiossa vertaistukea. Eikö olisi todennäköisempää saada sitä joltakulta, jonka tunnen jo entuudestaan, kuin aivan tuiki tuntemattomalta. Lähetän linkin kaksi kertaa. Sitten on pakko lopettaa. Jossakin kinnaa. Itseään ei saa tuoda esille. Johan se kuuluu kansakuntamme peruseettisiin käytöstapoihin.

Yllättäen ymmärrän jotakin uutta somesta. Paljon puhutaan somen synnyttämästä dopamiinipiikistä, kun saa peukutuksia. Tästä näkökulmasta en ole kuullut mitään. Siis siitä, kuinka helppoa on somessa postata linkki omaan kirjaan, sen arvosteluun, kirjoittamaansa lehtijuttuun tai haastatteluun, kuten tässä tapauksessa. Linkkaus kun on vain yksi painallus. Ja somekentässä tällainen on aivan tavallista. Itsensä esilletuomista ei tarvitse hävetä. Yksi järjestelmän tehtävistähän on juuri tämä. Mutta auta armias, jos yrität nostaa itseäsi esiin somen ulkopuolella, suoralla kontaktoinnilla. Ihan läheisimmille se onnistuu. Mutta muuten ei kyllä kehtaa.

PUTOANKO KELKASTA

Somettomia päiviä: 75
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär välittää kehuja kirjastani

_____

Ruskalomani lähenee loppuaan. Ajelen kauniissa maisemassa itäkairasta kohti kotitunturia. Haavat ovat alkaneet kääntyä oranssisiksi ja aaltoileva maa loistaa punaisena. Mietin kauneutta. Riittääkö, että sen kokee vain itse? Mistä tulee halu jakaa? En osaa vastata itselleni.

Takana on hieno, ystävyyttä täynnä oleva päivä. Keskustelua, saunaa, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin. Jutusteluissa käy selväksi, että tiedän ystävieni nykytilanteesta varsin vähän. Minähän kun en ole somessa. Koirista sentään osaan puhua. Mutta niissäkin tiedoissa huomaan nojaavani somen kautta saamiini tietoihin koiramme pentueen facebook-ryhmästä. Mikäli tiedot ovat vanhoja näin parin kuukauden jälkeen, mitä tapahtuu, kun aikaa kuluu? Putoanko kelkasta kokonaan? Mutta mistä kelkasta?

Eikö ennenkin tavattu ystäviä ilman, että piti etukäteen tietää, mitä heille kuului? Eikö juuri tapaamisissa näitä kuulumisia vaihdettu? Kasvokkain. Välittäen viestiä, joka oli vain ja ainoastaan minua varten. Ei sataa muuta ystävää varten.

Kun saavun kotiin, puhelimeni soi. Naapuri kysyy, voisinko käydä kääntämässä heidän tyhjään taloonsa lämmöt päälle. Vastaan myöntävästi ja rupattelemme pitkään niitä näitä. Minut valtaa lämmin kuulumisen ja tarpeellisuuden tunne. Tästä kelkasta ei ainakaan putoa.

KIUKKUISEN POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 73
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Eipä mitään

_____

Somettomuutta takana kaksi ja puoli kuukautta. Tänään nousee ensimmäisen kerran kiukku. Halu postata faceen kitkerä teksti linkin kera. Linkki olisi vienyt radio-ohjelmaan, joka sai aamupalan takertumaan kurkkuuni.

Tiesin, että media on nostanut esiin suomalaisen geenitiedon valumisen bisnesjättien omistukseen. Fokuksessa ovat biopankit, joista yhden kanssa olen tehnyt paljon työtä. Radio kutsuu kuultavaksi herra geeniprofessorin, jota media tykkää kuunnella. Suurin osa mitäänsanomattomasta tekstistä soljuu aamupalan yli toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Kunnes professori vastaa toimittajan kysymykseen biopankkien sisältämästä tiedosta: ”No kyllähän biopankkimateriaalista muutakin informaatiota voi saada kuin geenitietoa, esimerkiksi dataa aineenvaihduntatuotteista, kuten proteiineista”. Tunnen savun nousevan korvistani. Kahvi jää juomatta ja postaus kirjoittamatta. Näin se olisi mennyt:

Kun maassamme on ajettu tiedejournalismi maan rakoon, johtaa se siihen, että tutkijoiden annetaan radiossa puhua pelkkää peetä. Johan se on kauan tiedetty, että tutkijat eivät ole omimmillaan mediassa. He ovat liian tutkijoita. Ja sekin on tiedetty, ettei tavallinen toimittaja, jolla ei ole tiedetaustaa, pysty haastamaan tutkijaa. Mikä on lopputulos? Tavallinen kuulija/lukija/näkijä saa virheellistä tietoa, jota hänkään ei pysty kriittisesti tulkitsemaan, kun perustiedot puuttuvat. Haloo hyvät mediaystäväni täällä somen syövereissä, pliis herättäkää tiedejournalismi takaisin henkiin!

Edesmenneen someni tuntien jutun olisi lukenut kaksikymmentäyksi ihmistä, kahdeksan olisi sitä peukuttanut ja yksi kommentoinut. Hänkään ei ole median kanssa työskentelevä.

Näinollen kannattaako tässä nyt olla kiukustunut, ettei ole somessa. Kun somen kautta asiantuntijana vaikuttaminen ei ole minun osaltani toiminut. Harmittaa vaan, ettei se tunnu toimivan millään muullakaan tavalla. Aamukahvipöydän ääressä itsekseen puuskuttaminen ei tuo tähän maahan parempaa tiedejournalismia.