EN TYKKÄÄ

Somettomia päiviä: 87
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun ystäväni terveitä arvoja, vaikka hän tekeekin liikaa töitä

_____ 

Istun töissä uudella työpisteelläni. Googeloin kokousten välillä talviuintiseurani sivustoa, kun illalla pitää noutaa uuden kauden avain. Avaan Google Chromen ja kun siirryn naputtamaan tekstiä, selain tarjoaa minulle aikaisempia hakujani. Ei siinä mitään. Niinhän se on aina tehnyt. Kunnes silmäni tarttuvat ehdotettuihin sivuihin. Siinä on listattu nettisaitit, joita olen hakenut puhelimella, en tietokoneella. Miten ihmeessä se on mahdollista? Minun puhelimeni ei osaa mitenkään jutella tietokoneeni kanssa. Ja minähän olen somettomuuteni alussa katkaissut koneeni IP-linkin, jolloin Googlen ei pitäisi tietää, kuka minä olen.

Päädyn ratkomaan tätä pikkuruista kummallisuutta. Huomaan että vain Googlen Chrome toimii edellämainitusti. Muut selaimet eivät entisiä saitteja ehdota. Varttitunnin päästä syy on selvillä.  Olen unohtanut kääntää päälle IP-osoitteen katkaisemisen, kun edellisen kerran olen sen disabloinut.

Työpaikka kun vaikeuttaa kovasti erinomaista päätöstäni pysyä IT-jättien ulottumattomissa. Tietokoneen IP-osoite tarvitaan työpäivän aikana monta kertaa. Erityisen tärkeä se on etätyön VPN-yhteyttä muodostettaessa. Mutta sitä käyttää myös nettiprinttaus ja autentikointi firman nettipohjaisiin järjestelmiin. Näinollen päivän aikana minun täytyy napsutella Freedomea yhtenään päälle ja pois. Homma ei ole erityisen sujuvaa ja nähtävästi välillä en muista sitä tehdä.

Kun tuijotan nettiselaimen etusivua, näen pienen itseni suuren Googlen näkökulmasta. Siellä se istuu pikkuriikkisen Suomen alanurkassa, kädessään älypuhelin ja pöydällä tietokone. Välillä se käy talviuimassa, joskus Fazerin kahvilassa aamupalalla. Se on osallistunut kesän 2020 pyöräilyn kilometrikisaan ja tykkää käydä teatterissa. Sitä coachataan johtamisessa ja se tykkää kokata punaista currya kanalla. Kaikki tämä on totta, mutta siitä en kyllä tykkää, että kylmä koneäly jossakin piilaakson syövereissä käyttää noita tietoja omiin manipulatiivisiin tarkoituksiinsa.

SOME MEDIASSA

Somettomia päiviä: 80
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palautteettomuus: Kukaan ei kerro olevansa iloinen, kun palaan loman jälkeen takaisin työpaikalle

_____ 

Facebook ei esiinny mediassa usein. Se vähän niinkuin lilluu tavanomaisen tiedonvälityksen yläpuolella. Tänään on poikkeus. Jopa kaksi kertaa.

Radion Pyöreässä pöydässä Juha Itkonen nostaa esiin Facebookin lapsellisen uhkauksen EU:lle, joka on avannut keskustelun firman minimalistisista veroista Euroopassa. ”Jos te ette leiki meidän kanssa, me lähdetään pois.” Koko studion kööri on samaa mieltä naamakirjan lähtemisestä: ”Lähteköön vaan.” Itkonen jatkaa vielä, että kun facebookista ei millään onnistu itse lähtemään, on vaan hyvä, että koko höskä lähtee. ”Vähän aikaa ehkä kiukuttaa, mutta loppupelissä me alamme kaikki voida paremmin.”

Ohjelma jatkaa vielä keskustelua facebookin saamista eurooppalaisista mainosmiljardeista. ”Ei ne mihinkään lähde.” Mainitaan myös facebookin koko, suurempi kuin Eurooppa, jopa isompi kuin Kiina. ”Ei EU niille mitään mahda.” Kysytään, no kuka sitten mahtaa. ”Ainoastaan ihmiset”, porukka vastaa. Nuorista jo joka viides on sulkenut jonkun some tilinsä parin viime vuoden aikana. ”Ehkä muidenkin pitäisi”, radiosta kuuluu. ”Vain sillä on näihin megajätteihin mitään vaikutusta.” Kun kuuntelen keskustelua, tunnen lievää ylpeyttä teostani. Tästä huolimatta en hymyile.

Hiukan sentään naurahdan, kun tiimi yksimielisenä jatkaa: ”Menköön facebook. Ja menköön Instagram. Mutta WhatsAppia minulta ei kyllä saa viedä.” Kuulostaako tutulta?

Illansuussa facebook tulee esiin uudelleen. Nyt televisiouutisissa, aivan toisessa valossa ja kapeammasta perspektiivistä. Vantaalaisessa koulussa on kiusattu nuorta teinipoikaa siihen mittaan, että paikalle on jouduttu kutsumaan ambulanssi. Ihan presidentti on saatu kommentoimaan keissiä. Uutisstudiossa noustaan yleiseen kiusaamiskeskusteluun. Sanotaan, että some on pahentanut kiusaamista ja tuonut siihen uusia, hyvin kyseenalaisia piirteitä. Kiusaamista kuvataan ja kuvia levitetään netissä. Kuvottavaa, ajattelen ja samalla käännän asian päässäni nurin niskoin. Nimittäin kun kyseinen kiusaaminen Vantaalla tapahtui, se nousi otsikoihin kiusatun pojan isosiskon somepurkauksella, joka levisi eteenpäin kuin kulovalkea. Jopa niin massiivisesti, että tapaus oli pakko nostaa valtakunnan ykkösuutisiin ja presidentinkin suuhun. Inhottaa sanoa, mutta ilman somea näin ei ehkä olisi käynyt. Juttu olisi painettu villaisella. Yksi lapsi ja hänen perheensä olisi jätetty kärsimään, mutta yleistä keskustelua, jonka on pakko johtaa parempaan, ei todennäköisesti olisi aloitettu. Tässä on sen saman verkoston vahvuus, joka uutisissa teilattiin kiusaamista edistäväksi. Ei ole elämä yksinkertaista. Samalla asialla tuppaa aina olemaan sekä pahat että hyvät puolensa. Somellakin.

KEHTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 78
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Tytär kehuu kalakeittoani

_____

Radio haastatteli minua lasten aikuistumisen jättämästä tyhjyydestä, hetimiten kun olin sitä pohtinut. Hakemaani vertaistukea tuli jo puhelimitse ohjelmaan reippaasti ja monia pidempiä tarinoita jälkikäteen sähköpostilla. Näinollen radiokanava päätti tehdä haastattelusta myös klipin suoratoistopalveluun.

Olin kertonut haastattelusta ja sen ajankohdasta perheelle ja kahdeksalle ystävälle. Olin numeroon tyytyväinen. Michelle Obama kertoi tarinassaan, että hän sai pitää Valkoiseen taloon muutettuaan kymmenen lähimmän ystävänsä yhteydenpidon itsellään. Muut hoiti henkilökunta. Ihmisellä kun ei kuulemma voi olla enempää kuin kymmenen oikeaa ystävää. Olen hyvin lähellä tuota numeroa.

Kaksi ystävistäni kuunteli haastatteluni suorana. Muut pyysivät linkkiä tallenteeseen. Se tuli tänään. Ensimmäisenä uudelleenkuuntelen haastattelun tyttärien kanssa. Molemmat ovat saapuneet pitkäksi viikonlopuksi pohjoiseen. Saan sympatiaa. Seuraavaksi lähetän linkin ystäville, jotka ovat sitä pyytäneet.

Tunnen halua lähettää linkin useammalle tuttavalle. Minähän olen pyytänyt radiossa vertaistukea. Eikö olisi todennäköisempää saada sitä joltakulta, jonka tunnen jo entuudestaan, kuin aivan tuiki tuntemattomalta. Lähetän linkin kaksi kertaa. Sitten on pakko lopettaa. Jossakin kinnaa. Itseään ei saa tuoda esille. Johan se kuuluu kansakuntamme peruseettisiin käytöstapoihin.

Yllättäen ymmärrän jotakin uutta somesta. Paljon puhutaan somen synnyttämästä dopamiinipiikistä, kun saa peukutuksia. Tästä näkökulmasta en ole kuullut mitään. Siis siitä, kuinka helppoa on somessa postata linkki omaan kirjaan, sen arvosteluun, kirjoittamaansa lehtijuttuun tai haastatteluun, kuten tässä tapauksessa. Linkkaus kun on vain yksi painallus. Ja somekentässä tällainen on aivan tavallista. Itsensä esilletuomista ei tarvitse hävetä. Yksi järjestelmän tehtävistähän on juuri tämä. Mutta auta armias, jos yrität nostaa itseäsi esiin somen ulkopuolella, suoralla kontaktoinnilla. Ihan läheisimmille se onnistuu. Mutta muuten ei kyllä kehtaa.

PUTOANKO KELKASTA

Somettomia päiviä: 75
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär välittää kehuja kirjastani

_____

Ruskalomani lähenee loppuaan. Ajelen kauniissa maisemassa itäkairasta kohti kotitunturia. Haavat ovat alkaneet kääntyä oranssisiksi ja aaltoileva maa loistaa punaisena. Mietin kauneutta. Riittääkö, että sen kokee vain itse? Mistä tulee halu jakaa? En osaa vastata itselleni.

Takana on hieno, ystävyyttä täynnä oleva päivä. Keskustelua, saunaa, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin. Jutusteluissa käy selväksi, että tiedän ystävieni nykytilanteesta varsin vähän. Minähän kun en ole somessa. Koirista sentään osaan puhua. Mutta niissäkin tiedoissa huomaan nojaavani somen kautta saamiini tietoihin koiramme pentueen facebook-ryhmästä. Mikäli tiedot ovat vanhoja näin parin kuukauden jälkeen, mitä tapahtuu, kun aikaa kuluu? Putoanko kelkasta kokonaan? Mutta mistä kelkasta?

Eikö ennenkin tavattu ystäviä ilman, että piti etukäteen tietää, mitä heille kuului? Eikö juuri tapaamisissa näitä kuulumisia vaihdettu? Kasvokkain. Välittäen viestiä, joka oli vain ja ainoastaan minua varten. Ei sataa muuta ystävää varten.

Kun saavun kotiin, puhelimeni soi. Naapuri kysyy, voisinko käydä kääntämässä heidän tyhjään taloonsa lämmöt päälle. Vastaan myöntävästi ja rupattelemme pitkään niitä näitä. Minut valtaa lämmin kuulumisen ja tarpeellisuuden tunne. Tästä kelkasta ei ainakaan putoa.

KIUKKUISEN POSTAAMATONTA

Somettomia päiviä: 73
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Eipä mitään

_____

Somettomuutta takana kaksi ja puoli kuukautta. Tänään nousee ensimmäisen kerran kiukku. Halu postata faceen kitkerä teksti linkin kera. Linkki olisi vienyt radio-ohjelmaan, joka sai aamupalan takertumaan kurkkuuni.

Tiesin, että media on nostanut esiin suomalaisen geenitiedon valumisen bisnesjättien omistukseen. Fokuksessa ovat biopankit, joista yhden kanssa olen tehnyt paljon työtä. Radio kutsuu kuultavaksi herra geeniprofessorin, jota media tykkää kuunnella. Suurin osa mitäänsanomattomasta tekstistä soljuu aamupalan yli toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Kunnes professori vastaa toimittajan kysymykseen biopankkien sisältämästä tiedosta: ”No kyllähän biopankkimateriaalista muutakin informaatiota voi saada kuin geenitietoa, esimerkiksi dataa aineenvaihduntatuotteista, kuten proteiineista”. Tunnen savun nousevan korvistani. Kahvi jää juomatta ja postaus kirjoittamatta. Näin se olisi mennyt:

Kun maassamme on ajettu tiedejournalismi maan rakoon, johtaa se siihen, että tutkijoiden annetaan radiossa puhua pelkkää peetä. Johan se on kauan tiedetty, että tutkijat eivät ole omimmillaan mediassa. He ovat liian tutkijoita. Ja sekin on tiedetty, ettei tavallinen toimittaja, jolla ei ole tiedetaustaa, pysty haastamaan tutkijaa. Mikä on lopputulos? Tavallinen kuulija/lukija/näkijä saa virheellistä tietoa, jota hänkään ei pysty kriittisesti tulkitsemaan, kun perustiedot puuttuvat. Haloo hyvät mediaystäväni täällä somen syövereissä, pliis herättäkää tiedejournalismi takaisin henkiin!

Edesmenneen someni tuntien jutun olisi lukenut kaksikymmentäyksi ihmistä, kahdeksan olisi sitä peukuttanut ja yksi kommentoinut. Hänkään ei ole median kanssa työskentelevä.

Näinollen kannattaako tässä nyt olla kiukustunut, ettei ole somessa. Kun somen kautta asiantuntijana vaikuttaminen ei ole minun osaltani toiminut. Harmittaa vaan, ettei se tunnu toimivan millään muullakaan tavalla. Aamukahvipöydän ääressä itsekseen puuskuttaminen ei tuo tähän maahan parempaa tiedejournalismia.

LIIKAA TIETOA

Somettomia päiviä: 72
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Appivanhemmat soittavat ja sanovat, että puhuin radiossa hyvin

_____

En pääse eroon tiedosta. Päässäni surraa.  Jumiudun miettimään, miten tieto itse asiassa liikkuu. Pohdin erityisesti jo hiukan vanhanaikaista sanaa ”joukkoviestintä”.

Sosiaalinen media ei ole joukkoviestintää. Edes internet ei ole joukkoviestintää. Mikä sitten on? Jos ajassa siirtyy muutaman vuosikymmenen taaksepäin, vastaus on Suomen perspektiivissä helppo. Joukkoviestintää harjoitti Yleisradio ja muutama laajalevikkinen sanomalehti. Näiden kautta sama, journalistisin opein validoitu tieto saavutti hyvinkin useamman miljoonan ihmisen. Tänä päivänä televisio, radio ja lehdistö on pirstaloitunut. Samalla tavoin kuin musiikki tai draama saavuttaa vain tietyn kansanosan, myös tieto jakautuu eri tavoin eri ihmisille.

Tiedonvälityksen myllerryksessä ovat kuitenkin pärjänneet yllättävän hyvin tietyt paikallislehdet sekä Ylen puoli yhdeksän uutiset. Itse uskon vahvasti kansalliseen radio- ja tv-toimintaan. Nimitänkin itseäni usein BBC-uskovaiseksi, kun työmatkoillani briteissä ja jenkeissä televisiokanavien katselu on kuin katsoisi toisaalla kirkasta päivää ja toisaalla synkkää yötä. Kommentoinkin pari vuotta sitten eräässä valtion roolia käsittelevässä paneelissa, kun kysyttiin valtioon liittyviä hyviä asioita, että Yleisradio on sellainen. Jälkeenpäin sain kommentistani paljon kiitosta. Kun kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa.

Ennen tiedonvälitys oli helpompaa. Tietoa oli yksinkertaisesti vähemmän. Iso osa siitä kykeni siirtymään kylänraitilla suusta suuhun. Nykyään tietoa on massiivisesti. Ja sen määrä kasvaa koko ajan. Kaikkea tietoa on kenenkään mahdoton hallita, tai edes saada.

Mutta mikä riittää? Kysymys on mahdoton. Olennaisempaa onkin kysyä, mikä toimii suodattimena tiedolle, joka riittää. Toimitko sinä suodattimena itse? Vai toimiiko sellaisena somen kaveripiirisi? Vai oletko ulkoistanut roolin journalisteille lehdissä, radiossa tai televisiossa? Mutta oli miten oli, sama tieto ei enää päädy kaikille ihmisille. Tämä johtaa ihmisten lokeroitumiseen. Emme enää tiedä, mitä muut tietävät. Jolloin ymmärrämme toisiamme koko ajan vähemmän. Ja tämä kaikki vain siksi, että tietoa on liikaa. Huh.

MISTÄ TIETO TULEE

Somettomia päiviä: 70
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Saan useita kommentteja antamastani haastattelusta, suurin osa positiivisia, kaikki kuitenkaan ei

_____

Selaan puhelimella tilaamaani digilehteä. Vieläkään ei ole syntynyt tapaa, jolla lehteen tutustuisin. Ei ole paperilehteä viikonloppuisessa aamupalapöydässä eikä uutisimua työmatkajunassa. Oikeastaan en edes muista, että puhelimessani on sovellus, jolla voin lukea lehteä. Äsken se tuli mieleeni.

Mietin facebookia tietoa tuottavana välineenä. Jo sanassa on harha. Some ei tuota tietoa. Se välittää sitä. Ja sitäkin varsin valikoidusti. Kaikki uutiset eivät siellä kulje. Vain tiettyjä aiheita nousee esiin. Niitä joista oma some-kupla on kiinnostunut ja joista se puhuu. Toisaalta näiden osalta systeemi toimii varsin nerokkaasti. Sinun ei tarvitse proaktiivisesti käydä seuraamassa kymmentä erilaista blogia tai lukea tabletilta kolmea erilaista lehteä. Riittää kun painat puhelimestasi yhtä ainoaa kuvaketta ja sen päivän feedi on edessäsi. Tai siis sen mitä algoritmi on eteesi nostanut. Näet nopeasti, mistä sinä päivänä puhuvat ihmiset, joiden mielipiteistä olet aiemminkin ollut kiinnostunut. Tai ainakin luulet näkeväsi. Mutta se riittää. Useimmille. Ja mkäli ei riitä, ainahan voi mennä internettiin lukemaan lisää.

Internetissä on kaikki, sanotaan. Se on mullistanut viestinnän, sanotaan myös. Mutta välittääkö internet oikeasti tietoa? Eikö se ole vain sekalainen ja valtava kasa informaatiota? Osa siitä vanhaa ja väärääkin. Nettiin täytyy mennä. Osata etsiä. Ja osata evaluoida löydetyn tiedon oikeellisuus. Esimerkiksi wikipediaan uskotaan täydellisenä totuutena. Nuoriso kasvaa koulussa kaivamaan siitä tietoa, mutta ajatteleeko kukaan, mistä tieto sinne tulee ja kuka sen sinne laittaa..

Esimerkiksi wikipedian henkilösivuista vain 17% on naisia, vaikka maailmassa on naispuolisia ihmisiä pikkasen enemmän kuin puolet. Vuosittain kansainvälisenä naistenpäivänä kokoontuu eri puolilla maailmaa naisia kirjastoihin lisäämään wikipediaan lisää tietoa naisista.

Itse hermostuin viime keväänä, kun miehestäni oli wikipediasivu, mutta minusta ei. Olinhan kuitenkin julkaissut jo seitsemän nuortenkirjaa. Älähdin asiaa somessa. Sanoin että koululaisten on vaikea tehdä minusta kirjailijaesitelmiä, kun tietojani ei löydy netistä. Wikipediaan syntyi sivu minusta seuraavana päivänä. Vieläkään siellä ei näy kaikkia kirjoittamiani kirjoja, kuten ei mieheni sivuilla hänenkään.

Kysyn mieheltäni tunturikahvilassa, miten wikipedia toimii. Mistä tieto tulee. Miten sitä päivitetään. Ja kuka homman maksaa. Hän ei osaa vastata. Uteliasta mieltäni harmittaa.

Siitä huolimatta, että wikipedian ideana on tavallisen ihmisen mahdollisuus päivittää sitä, lähteiden kera siis, täytyy kaiken takana olla organisaatio. Ihmisiä, jotka valvovat sisältöä, vastaavat ulkoasusta ja päivityksistä. Ja näiden ihmisten työ maksaa. Ihan niinkuin maksaa facebookin ja googlenkin organisaatioiden. Seikka, joka on johtanut ne keräämään rahaa kohdennetulla mainonnalla eli rumasti sanottuna manipulaatiolla. Mutta wikipediassa ei ole mainoksia. Mistä raha siis tulee? Kuka tämän kaiken maksaa? En tiedä. Höh.