...LISÄÄ ITKUA

Somettomia päiviä: 9
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Appivanhemmat kehuvat mansikkakakkuani

_____

Itku syntyy heti, kun olen lukenut tyttären viestin. Se ei kuitenkaan pääse heti vapaaksi poskilleni. Mieheni vanhemmat ovat tutustumassa uuteen asuntoomme. Syömme ahvenia ja uusia perunoita. Puhumme kesästä. Mies kertoo kuukausistaan Lapin kodissamme. Emme usko, että yli kahdeksankymppiset appivanhempani jaksavat enää matkustaa katsomaan taloa. Minä en pysty kertomaan tyttären uutista. Mies pystyy. Illalla sängyssä itku tulee. Sitä on paljon.

Sanotaan, että kun kuopus muuttaa kotoa, jotakin kuolee. Eikö kuolemaa kuulukin itkeä?

”Sehän on mahtavaa, että se on päässyt opiskelemaan”, mies sanoo ja silittää päätäni. Nyökkään. Niin on.

”Älä vaan sen nähden vetistele”, mies jatkaa. ”En tietenkään”, tivahdan.

Näen silmissäni kaikki ne postaukset, joita some on näinä päivinä pullollaan. Yhden poika on päässyt lääkikseen, toisen oikikseen, kolmannen kokkikouluun. Minun postaukseni ei nyt ole siellä. Kuten ei ole sekään, miltä tuntuu, kun lapsi lähtee opiskelemaan toiseen kaupunkiin.

Olen postannut kuluneena vuonna paljon tuntojani elämänmuutoksen kourissa. Näen tyttären lähdön tämän muutoksen viimeisenä pisteenä.

Myimme keväällä vanhan ison talomme Helsingin Maunulasta. Hautasimme tyttärien kanssa kissamme talon puutarhaan. Itkimme yhdessä muistoja paristakymmenestä vuodesta noiden seinien sisällä. Mies oli jo tuolloin talossa, jota olemme muutamia vuosia rakentaneet Pelkosenniemelle. Hän on onnekas. Pystyy tekemään kuvitustyötään sieltä tuhannen kilometrin takaa. Minä en pysty. Arkeani varten vuokrasimme asunnon Helsingin Pitäjänmäeltä. Ylimmän kerroksen isoista ikkunoista näkyy paljon taivasta. Nuorempi tytär sai vielä oman huoneen. Nyt se tyhjenee. Minä jään yksin.