PUHELIMESTA

Somettomia päiviä: 17
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Ystävä soittaa. On nimipäiväni. Naistenviikolla, joka jo keskiajalla syntyi sateiselle heinäkuun lopun viikolle. Naiset kun itkevät niin paljon. Tänäänkin on tullut muutamia kuuroja. Minä en ole itkenyt.

Koulukaverini on pisimmältä ajalta säilynyt ystäväni. Jälleen jätän tästä luokittelusta pois facebookissa hengaavat tuttavani, jotka olen tuntenut alakouluajoilta tai jopa ennen sitä. Eilen soitti toinen hyvä ystäväni. Entinen työkaveri, joka kertoi ostaneensa miehensä kanssa mökin. Vielä kertaakaan somettoman ajan kuluessa minä en ole itse ottanut puhelinta ja soittanut. ”Meiltä puuttuu puhelinkulttuuri”, sanoo koulukaverini. Hän tarkoittaa itseään ja minua. Minä olisin valmis laajentamaan käsitettä yhteiskuntaan laajemminkin.

Kadehdin miestäni tässä usein. Hänen puhelimensa soi useita kertoja päivässä. Itsekin hän soittaa useammin kuin viestittelee.

Osallistuin joitakin vuosia sitten työn puolesta kommunikaatiokurssille, jota piti herttainen, älykäs ja hyvin artikuloiva brittimies. Hän käytti yhden luennoista puhumalla välittämämme viestin vaikuttavuudesta. Hän sanoi, että nykyaika on mennyt tietoteknisen viestinnän osalta siihen, että jos oikeasti haluat saada viestisi perille, soita. Ihmisten sähköpostilaatikot ovat ääriään myöten täynnä. Sosiaalisen median kanavia on niin monta, että viesti tahtoo helposti hukkua. Puhelinkanavia on vain yksi. Se on hyvin tehokasta.

Edellisen nuortendekkarini keskiössä oli kuvitteellinen kännykkäyritys, joka oli syntynyt Nokian raunioille. Yritys kehitteli jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Innovaatiota, joka perustui puhelun palaamiseen. ”Uskotko sinä oikeasti, että puhelin vielä palaa puhelimena?” kysyi minua kirjojeni taustoittamisessa auttanut ystävä. En oikein osannut vastata. Tarinahan oli fiktiota. Tänään vastaisin, että kyllä minä uskon.

Ihminen tuppaa herkästi unohtamaan historian ja oman hyvin pienen siivunsa siinä. Me tuijotamme nykyhetkeä ja ajattelemme kaiken aina olleen kuten se nyt on. Tietokone syntyi takellellen reippaasti alle sata vuotta sitten, saapui ihmisten koteihin 1980-luvulla, kun minä olin lukiossa, ja valtasi maailman seuraavina parina vuosikymmenenä. Samoina, jolloin internet tuli yleiseksi tavaksi välittää tietoa. Isossa skaalassa puhutaan siis muutamista vuosikymmenistä. Ajasta, joka on kärpäsenpaska ihmisen historiassa. Mikään ei takaa, että tietotekniikan varaan rakentamamme korttitalo olisi millään tavoin pysyvä. Vaikka nykyihminen siihen sinisilmäisesti uskookin.

Suurimpana huijauksena, ja myös uhkana, pidän sanaa ”pilvi”. Kuka ikinä sanan nykyisessä tietoteknisen varaston merkityksessä onkaan keksinyt, on ollut nerokas. Sana on puhdas ja viaton. Valkoinen hattara, jonka päälle me kaikki voimme turvallisesti tallentaa kaiken tiedon, mikä ei millään enää mahdu tietokoneillemme eikä puhelimiimme. Todellisuus on kovasti toisenlainen. ”Pilvi” ei ole taivaalla. Se on tuhansissa kallioihin louhituissa serverihalleissa, jotka kuluttavat energiaa tavalla, joka on maapallollemme kestämätön. Ja vaikka halleja vartioidaan, ne ovat haavoittuvia niin ihmisen hyökkäyksille kuin luonnonmullistuksillekin. Mutta ajatteleeko nykynuori tätä, kun hän napsii pilveen tuhat valkokuvaa päivässä. Väitän että ei. Eikä sitä ajattele sähköposteja työpaikalla kuusi tuntia päivässä linkoava tietotyöläinenkään. Muutenhan hän saattaisi vaikka jossakin välissä soittaa.

Melkein kaksisataa vuotta vanha keksintö on yhä edelleen voimissaan. ”Puhelin käyttää yksityistä polkua”, sanoi insinöörikollegani. ”Internet-välitteinen viestintä on sen sijaan moottoritie. Vaikka uusia kaistoja, 3G, 4G, 5G ja kuinka monta uutta geetä hyvänsä tuleekaan, siellä tulee aina olemaan ruuhkaa ja jossakin vaiheessa tulee sitten raja vastaan.”