LIIKAA TIETOA

Somettomia päiviä: 72
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Appivanhemmat soittavat ja sanovat, että puhuin radiossa hyvin

_____

En pääse eroon tiedosta. Päässäni surraa.  Jumiudun miettimään, miten tieto itse asiassa liikkuu. Pohdin erityisesti jo hiukan vanhanaikaista sanaa ”joukkoviestintä”.

Sosiaalinen media ei ole joukkoviestintää. Edes internet ei ole joukkoviestintää. Mikä sitten on? Jos ajassa siirtyy muutaman vuosikymmenen taaksepäin, vastaus on Suomen perspektiivissä helppo. Joukkoviestintää harjoitti Yleisradio ja muutama laajalevikkinen sanomalehti. Näiden kautta sama, journalistisin opein validoitu tieto saavutti hyvinkin useamman miljoonan ihmisen. Tänä päivänä televisio, radio ja lehdistö on pirstaloitunut. Samalla tavoin kuin musiikki tai draama saavuttaa vain tietyn kansanosan, myös tieto jakautuu eri tavoin eri ihmisille.

Tiedonvälityksen myllerryksessä ovat kuitenkin pärjänneet yllättävän hyvin tietyt paikallislehdet sekä Ylen puoli yhdeksän uutiset. Itse uskon vahvasti kansalliseen radio- ja tv-toimintaan. Nimitänkin itseäni usein BBC-uskovaiseksi, kun työmatkoillani briteissä ja jenkeissä televisiokanavien katselu on kuin katsoisi toisaalla kirkasta päivää ja toisaalla synkkää yötä. Kommentoinkin pari vuotta sitten eräässä valtion roolia käsittelevässä paneelissa, kun kysyttiin valtioon liittyviä hyviä asioita, että Yleisradio on sellainen. Jälkeenpäin sain kommentistani paljon kiitosta. Kun kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa.

Ennen tiedonvälitys oli helpompaa. Tietoa oli yksinkertaisesti vähemmän. Iso osa siitä kykeni siirtymään kylänraitilla suusta suuhun. Nykyään tietoa on massiivisesti. Ja sen määrä kasvaa koko ajan. Kaikkea tietoa on kenenkään mahdoton hallita, tai edes saada.

Mutta mikä riittää? Kysymys on mahdoton. Olennaisempaa onkin kysyä, mikä toimii suodattimena tiedolle, joka riittää. Toimitko sinä suodattimena itse? Vai toimiiko sellaisena somen kaveripiirisi? Vai oletko ulkoistanut roolin journalisteille lehdissä, radiossa tai televisiossa? Mutta oli miten oli, sama tieto ei enää päädy kaikille ihmisille. Tämä johtaa ihmisten lokeroitumiseen. Emme enää tiedä, mitä muut tietävät. Jolloin ymmärrämme toisiamme koko ajan vähemmän. Ja tämä kaikki vain siksi, että tietoa on liikaa. Huh.

MISTÄ TIETO TULEE

Somettomia päiviä: 70
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Saan useita kommentteja antamastani haastattelusta, suurin osa positiivisia, kaikki kuitenkaan ei

_____

Selaan puhelimella tilaamaani digilehteä. Vieläkään ei ole syntynyt tapaa, jolla lehteen tutustuisin. Ei ole paperilehteä viikonloppuisessa aamupalapöydässä eikä uutisimua työmatkajunassa. Oikeastaan en edes muista, että puhelimessani on sovellus, jolla voin lukea lehteä. Äsken se tuli mieleeni.

Mietin facebookia tietoa tuottavana välineenä. Jo sanassa on harha. Some ei tuota tietoa. Se välittää sitä. Ja sitäkin varsin valikoidusti. Kaikki uutiset eivät siellä kulje. Vain tiettyjä aiheita nousee esiin. Niitä joista oma some-kupla on kiinnostunut ja joista se puhuu. Toisaalta näiden osalta systeemi toimii varsin nerokkaasti. Sinun ei tarvitse proaktiivisesti käydä seuraamassa kymmentä erilaista blogia tai lukea tabletilta kolmea erilaista lehteä. Riittää kun painat puhelimestasi yhtä ainoaa kuvaketta ja sen päivän feedi on edessäsi. Tai siis sen mitä algoritmi on eteesi nostanut. Näet nopeasti, mistä sinä päivänä puhuvat ihmiset, joiden mielipiteistä olet aiemminkin ollut kiinnostunut. Tai ainakin luulet näkeväsi. Mutta se riittää. Useimmille. Ja mkäli ei riitä, ainahan voi mennä internettiin lukemaan lisää.

Internetissä on kaikki, sanotaan. Se on mullistanut viestinnän, sanotaan myös. Mutta välittääkö internet oikeasti tietoa? Eikö se ole vain sekalainen ja valtava kasa informaatiota? Osa siitä vanhaa ja väärääkin. Nettiin täytyy mennä. Osata etsiä. Ja osata evaluoida löydetyn tiedon oikeellisuus. Esimerkiksi wikipediaan uskotaan täydellisenä totuutena. Nuoriso kasvaa koulussa kaivamaan siitä tietoa, mutta ajatteleeko kukaan, mistä tieto sinne tulee ja kuka sen sinne laittaa..

Esimerkiksi wikipedian henkilösivuista vain 17% on naisia, vaikka maailmassa on naispuolisia ihmisiä pikkasen enemmän kuin puolet. Vuosittain kansainvälisenä naistenpäivänä kokoontuu eri puolilla maailmaa naisia kirjastoihin lisäämään wikipediaan lisää tietoa naisista.

Itse hermostuin viime keväänä, kun miehestäni oli wikipediasivu, mutta minusta ei. Olinhan kuitenkin julkaissut jo seitsemän nuortenkirjaa. Älähdin asiaa somessa. Sanoin että koululaisten on vaikea tehdä minusta kirjailijaesitelmiä, kun tietojani ei löydy netistä. Wikipediaan syntyi sivu minusta seuraavana päivänä. Vieläkään siellä ei näy kaikkia kirjoittamiani kirjoja, kuten ei mieheni sivuilla hänenkään.

Kysyn mieheltäni tunturikahvilassa, miten wikipedia toimii. Mistä tieto tulee. Miten sitä päivitetään. Ja kuka homman maksaa. Hän ei osaa vastata. Uteliasta mieltäni harmittaa.

Siitä huolimatta, että wikipedian ideana on tavallisen ihmisen mahdollisuus päivittää sitä, lähteiden kera siis, täytyy kaiken takana olla organisaatio. Ihmisiä, jotka valvovat sisältöä, vastaavat ulkoasusta ja päivityksistä. Ja näiden ihmisten työ maksaa. Ihan niinkuin maksaa facebookin ja googlenkin organisaatioiden. Seikka, joka on johtanut ne keräämään rahaa kohdennetulla mainonnalla eli rumasti sanottuna manipulaatiolla. Mutta wikipediassa ei ole mainoksia. Mistä raha siis tulee? Kuka tämän kaiken maksaa? En tiedä. Höh.

SOME VAI PERHE

Somettomia päiviä: 67
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Työstän sieniä terassilla ja kuuntelen radiota. On valmistunut tutkimus lasten ylipainosta. Noin joka viides lapsi on lihavahko. Asiantuntijat keskustelevat syistä. Perheet eivät enää syö yhdessä. Harrastukset vievät aikaa. Jäljelle jää epäterveellinen napsiminen. Liikkuminenkin on vähentynyt. Tietokoneet ja suoratoistopalvelut kiinnostavat enemmän. Toimittaja kysyy, mitä pitäisi tehdä. Asiantuntija vastaa, että he ovat ottaneet yhteyttä somevaikuttajiin, joita lapset ja nuoret seuraavat. Että nämä alkaisivat muistuttaa lapsia terveellisen syömisen merkityksestä. En ole uskoa korviani. Milloin lasten syömisestä on tullut somen asia? Eikö ne kuitenkin ole lapsen vanhemmat, joiden tästä tulisi päättää?

Hyvin pian tyttäriemme syntymän jälkeen tehtiin iso kansainvälinen tutkimus liittyen lasten koulumenestykseen. Ennakko-odotuksia ladottiin useita. Yhtenä että koulutettujen vanhempien lapset pärjäisivät koulussa paremmin. Näin ei kuitenkaan ollut. Tutkittavia suureita oli tutkimuksessa useita. Mutta vain yksi näytti korreloivan suoraan lasten hyvään koulumenestykseen. Se oli perheen yhteinen syöminen. Koulussa parhaiten menestyvien lasten perheissä ruokailtiin päivittäin yhdessä. Tokikaan ruoka ei välttämättä ole tästä korrelaatiosta vastuussa, vaan enempikin yhteinen aika, keskustelut ja lapsista välittäminen, joka näkyi yhteiselle aterioinnille annettuna aikana. Muistan kuinka juttelimme miehen kanssa tästä havainnosta. Päätimme silloin, että näin me tulemme perheessämme toimimaan. Ja näin me olemme kaksikymmentäviisi vuotta toimineet. Kiireisen elämän jaloissa ruokailuaikamme siirtyi kyllä etelä-eurooppalaisiin myöhäisiin kellonaikoihin, mutta aina yhteinen aika kuitenkin löytyi.

Jo useita vuosia sitten kotoa pois lentänyt esikoisemme on sisäistänyt yhteisen ruokailun merkityksen. Aina kun tytär kohtaa uuden ihmisen, joita tuo tapaa älyttömän usein, hän kartoittaa henkilön luonnetta ottamalla selvää, onko tämän perheessä syöty yhdessä. Mikäli on, uusi tuttavuus on selkeästi muita kiinnostavampi. 

METSÄSSÄ

Somettomia päiviä: 66
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun kyläbaarin isäntää tietovisan sisällöstä

_____

Lähden tunturiin poimimaan mustikoita. Täällä pohjoisessa kun ei ole sitä etelän etua, että saattaa mennä kaupasta hakemaan mustikat aamupuuron päälle. Itse pitää poimia.

Käy kuten tyypillisesti, kun sienestäjä lähtee marjaan. Poimuri ei ole mustikoita edes puolillaan, mutta ämpäri ja taskussa olleet kaksi muovipussia ovat täynnä sieniä.

Ystävä on lähettänyt pari päivää sitten kuvan lappilaisen facebook-ryhmän postauksesta. Pyhältä on löydetty kanttarelleja. Vastasin, etten usko. Mutta tänään on pakko. Läheltä omaa takapihaa pussiin sujahtaa niin kanttarelleja, suppilovahveroita kuin pari kehnäsientäkin. Otan saaliista kuvan ja lähetän ystävälleni. Some jääköön tällä kertaa ilman.

VALOKUVASTA

Somettomia päiviä: 63
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Mies sanoo minun näyttävän tyylikkäältä, kun suuntaamme kylän baariin ja päälläni on lötkön ryppyiset kotivaatteet

_____

Minulla ei ole ruska-ajasta Lapissa lainkaan muistoja. Syksy on pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta se ainoa, jolloin en ole siellä vieraillut. Meidän perheessämme tämä aika on kuulunut enempi miehiselle metsästyskulttuurille ja kosteille Oktoberfesteille.

Nyt olen kuitenkin täällä ja katselen ympärilleni. Ruohokanukan varvut alkavat punertua ja koivut kellertyä. Suot hengittävät usvaisina. Nätiltähän tämä näyttää. En kuitenkaan ota yhtä ainoaa valokuvaa.

Olen kuvannut näinä somettomina kuukausina uskomattoman vähän. Lähinnä napannut muutaman snapshotin tyttärille tai ottanut kuvakaappauksen netistä muistaakseni myöhemmin.

Valokuvaus on kokenut uskomattoman muutoksen viimeisten vuosikymmenten aikana. Ensin tulivat digikamerat ja taakse jäi aika filmirullineen, valokuva-albumeineen sekä tarpeineen tarkasti miettiä, mistä kuvan ottaisi, kun niitä kaiken kaikkiaan saattoi napsia vain kaksikymmentäneljä. Sitten kehittyivät kamerat kännyköiden sisällä, jolloin enää ei edes fyysistä kameraa tarvinnut kantaa mukana, kun puhelin kulki taskussa koko ajan. Aikanaan niin tarkoin varjelluista ja harvinaisistakin valokuvista tuli osa arkipäiväistä kommunikaatiota. Kun some vielä kehitti lukuisia alustoja kuvien vaihtamiselle, uusi kulttuuri oli valmis.

Minä en ole koskaan ollut intohimoinen kuvaaja. En ole omistanut järjestelmäkameraa enkä katsonut ympäröivää maailmaa linssin läpi. Valokuvat ovat olleet minulle osa muistoa. Samalla tavoin kuin päiväkirjatkin. Sillä muistoihminen minä olen. Isosti.

Kirjastoni nurkassa lepää parikymmentä vanhanaikaista valokuva-albumia. Niissä on kuvia 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Tämän jälkeen valokuvamuistojen putki katoaa sen seitsemän erilaisen tietokoneen kovalevyille, joita perheessämme on ollut. 2010-luvun alusta muistot heräävät uudelleen henkiin. Ne saapuvat Facebook-tilini kuvakansioihin. Tällä hetkellä nuo muistot makaavat tietokoneeni syövereissä pullautettuina varmuuskopioksi.

Runoilin kerran, että nuoruudessa elämä on odotus, vanhuudessa se on muisto ja että keski-iässä se pitäisi ehtiä elää. Kaarran parhaillani keski-iästä kohti vanhenemisen porttia. Tiedän, että muistoista tulee minulle vielä tärkeitä. Ja harmittaa, etten tule saamaan niistä kunnolla otetta. Valokuvien kulttuurievoluutio on vienyt minulta tavan tallentaa muistojani vanhuuden varalle. Samaan on vaikuttanut oman someni rappioituminen.

Huomaan apeutuvani. Poimin kännykän käteeni ja astun terassille. Nappaan kuvan syksyisestä ilta-auringosta tunturissa. Jonakin päivänä saatan haluta sen muistaa.

VERTAISTUETTA

Somettomia päiviä: 59
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Ei ole. Olenko unohtanut, että minun oli tarkoitus kehua ihmisiä?

_____

Poljen töihin. Syksyisestä näköalasta huolimatta aamu on lämmin. Kuuntelen äänikirjasta Michelle Obaman tarinaa. Kun hän katsoo aikuistuvaa lastaan yliopiston aulassa ja puhuu tunteistaan tämän lentaessä pesästä, kyynel vierii poskelleni. Olen edellisenä päivänä muuttanut tyttäreni tavarat tamperelaiseen soluasuntoon.

Puuskahdan illalla miehelleni, miksei kukaan puhu tästä mitään. Miksi puhutaan murrosiästä ja ruuhkavuosista, muttei juuri koskaan tästä elämänkaaren kipukohdasta. Puuskahdettuani hiljenen omatoimisesti. Mistä minä voin tietää, puhutaanko. En ole somessa. En lue lehtiä. Harvemmin kuuntelen enää edes radiota.

Tunnen kuinka kevyt yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuulahdus lentää lävitseni.

Sitten järkiinnyn. Mikäli olisin naamakirjassa, puhuisiko sielläkään kukaan juuri mitään lasten aikuistumisen aiheuttamista tunteista? Eipä juuri. Facebook ei ole negatiivisten ajatusten alusta. Se on luotu nostattamaan positiivisia onnistumisia. Ei tuomaan vertaistukea ongelmien kanssa kamppaileville. 

Näen silmieni edessä sometuttavieni postauksia, kuten ne olisivat tänään. Kirjoittajakollegat ja poliittisen kentän vaikuttajat kirjoittavat pitkästi ja lentävät korkealla. Tavalliset tuttavuudet postaavat valokuvia sienistä ja peukuttavat toistensa lasten jalkapallo-onnistumisia. Jokunen kertoo työpaikkansa oudoista sattumuksista. Yhtä ärsyttää pesutuvan seinällä olevasta ohjetaulusta puuttuva väliviiva.

Minä olen vertaistuki-ihminen. Olen ollut sellainen aina. Nyt keski-iän tuolla puolen olen sitä entistä enemmän. Kun minulla on ongelma ja löydän ihmisen, joka jakaa sen kanssani, surkeuteni vähenee puoleen. Mikäli yhteistä tunnetta jakaa isompi porukka, ongelma häviää lähes kokonaan.

Päätän naputtaa keski-ikäisten radiokanavalle ohjelma-ehdotuksen. Eikö näin syksyn kunniaksi kannattaisi puhua opiskelukauden alun vaikutuksista myös vahempiin? Juttu saattaisi kiinnostaa muitakin kuin minua.

KIRJAILIJOITA

Somettomia päiviä: 57
Kaverikohtaamisia tänään: 3
Päivän palaute: Kirjatrailereitani kehutaan asiantuntijaporukassa

_____

Skitsofreninen tutkija/kirjailija-elämäni kohtaa hetkiä, jolloin identiteetin muodostaminen on vaikeaa. Pahimmiksi ovat muodostuneet päivät, jolloin aamulla on ollut Helsingin kirjamessujen haastattelu messukeskusessa ja siitä 20 minuutin junamatkalla on pitänyt muuntua diagnostiikasta vastaavaksi tuotekehityspäälliköksi. Näiden kokemusten jälkeen olen päättänyt leikata skitsofrenian tapahtuvaksi edes erillisinä päivinä. Kun tiedossa on kirjallinen tapahtuma, otan sen kokonaan vapaaksi päivätyöstä. Tänään on sellainen päivä.

Kustantajan kesähuvilalla puhutaan koko päivä kirjoista. Kirjailijoita kiinnostaa, miten heidän kirjoittamansa kirja löytää lukijansa. Kustantaja antaa vastauksena yhtä jos toista ja kolmatta sekö neljättä some-kanavaa. Huomaan ärsyyntyväni. Miten tähän on tultu?

Päivään osallistuu vain lasten- ja nuortenkirjailijoita. Ensin yritän selittää itselleni, että tämän takia some on niin suuresti läsnä. Koska se on nuorten käyttämä kanava. Hetken päästä huomaan huijaavani itseäni. Olevani vain yksi aikuinen muiden läsnäolijoiden joukossa, jotka kaikki uskovat somen olevan nuorten juttu.

Kun minä kymmenen vuotta sitten julkaisin ensimmäisen nuortenromaanini, kuvittelin että vaikein kynnys kirjan elämänkaaressa on saada se kustannetuksi. Nyt tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen kynnys kolmesta. Tämän jälkeen toisena kynnyksenä on saada kustannettu kirja myytäväksi kirjakauppoihin ja muille välittäjille. Kolmas ja todennäköisesti tärkein kynnys on kuitenkin, että joku löytää kirjan ja lukee sen. Tänä päivänä erityisesti nuorten suhteen, tämä on hyvin vaikeaa. Ihan yksinkertaisesti siksi, että tarjolla on niin paljon kaikenlaista, erilaisissa välineissä ja nopealla tahdilla. Kirja on hidas ja hiljainen tuote.

En sano, etteikö joku hyvinkin saata nähdä kirjan kustantajan some-feedissä. Suurin osa kuitenkaan ei. Useampi saattaa kiinnostua siitä, mikäli joku heidän seuraamansa puolijulkkis kehuu sitä somessa tai blogissaan. Mutta ehdottomasti suurin osa nuortenkirjoista löytää lukijansa koulun kautta, lukulistoilta jotka kirjasto tyypillisesti heille valmistaa. Ja mikäli nuori huomaa tykkäävänsä kirjasta, lukee moni hänen kavereistaan sen ystävänsä jälkeen. Mikään ei yhä edelleenkään ole yhtä tehokasta markkinointia kuin suusta suuhun kulkeva sanallinen kehuminen. Some jää auttamattomasti tässä kakkoseksi. Sille ei voi mitään.