Somettomia
päiviä: 17
Kaverikohtaamisia
tänään: 1
Päivän palaute:
Ei ole
_____
Ystävä soittaa. On nimipäiväni. Naistenviikolla, joka jo keskiajalla syntyi
sateiselle heinäkuun lopun viikolle. Naiset kun itkevät niin paljon. Tänäänkin
on tullut muutamia kuuroja. Minä en ole itkenyt.
Koulukaverini on pisimmältä ajalta säilynyt ystäväni. Jälleen jätän tästä
luokittelusta pois facebookissa hengaavat tuttavani, jotka olen tuntenut
alakouluajoilta tai jopa ennen sitä. Eilen soitti toinen hyvä ystäväni. Entinen
työkaveri, joka kertoi ostaneensa miehensä kanssa mökin. Vielä kertaakaan
somettoman ajan kuluessa minä en ole itse ottanut puhelinta ja soittanut.
”Meiltä puuttuu puhelinkulttuuri”, sanoo koulukaverini. Hän tarkoittaa itseään
ja minua. Minä olisin valmis laajentamaan käsitettä yhteiskuntaan laajemminkin.
Kadehdin miestäni tässä usein. Hänen puhelimensa soi useita kertoja
päivässä. Itsekin hän soittaa useammin kuin viestittelee.
Osallistuin joitakin vuosia sitten työn puolesta kommunikaatiokurssille,
jota piti herttainen, älykäs ja hyvin artikuloiva brittimies. Hän käytti yhden
luennoista puhumalla välittämämme viestin vaikuttavuudesta. Hän sanoi, että
nykyaika on mennyt tietoteknisen viestinnän osalta siihen, että jos oikeasti
haluat saada viestisi perille, soita. Ihmisten sähköpostilaatikot ovat ääriään myöten
täynnä. Sosiaalisen median kanavia on niin monta, että viesti tahtoo helposti
hukkua. Puhelinkanavia on vain yksi. Se on hyvin tehokasta.
Edellisen nuortendekkarini keskiössä oli kuvitteellinen kännykkäyritys,
joka oli syntynyt Nokian raunioille. Yritys kehitteli jotakin aivan uutta ja
mullistavaa. Innovaatiota, joka perustui puhelun palaamiseen. ”Uskotko sinä
oikeasti, että puhelin vielä palaa puhelimena?” kysyi minua kirjojeni taustoittamisessa
auttanut ystävä. En oikein osannut vastata. Tarinahan oli fiktiota. Tänään
vastaisin, että kyllä minä uskon.
Ihminen tuppaa herkästi unohtamaan historian ja oman hyvin pienen siivunsa
siinä. Me tuijotamme nykyhetkeä ja ajattelemme kaiken aina olleen kuten se nyt
on. Tietokone syntyi takellellen reippaasti alle sata vuotta sitten, saapui
ihmisten koteihin 1980-luvulla, kun minä olin lukiossa, ja valtasi maailman
seuraavina parina vuosikymmenenä. Samoina, jolloin internet tuli yleiseksi
tavaksi välittää tietoa. Isossa skaalassa puhutaan siis muutamista vuosikymmenistä.
Ajasta, joka on kärpäsenpaska ihmisen historiassa. Mikään ei takaa, että
tietotekniikan varaan rakentamamme korttitalo olisi millään tavoin pysyvä.
Vaikka nykyihminen siihen sinisilmäisesti uskookin.
Suurimpana huijauksena, ja myös uhkana, pidän sanaa ”pilvi”. Kuka ikinä
sanan nykyisessä tietoteknisen varaston merkityksessä onkaan keksinyt, on ollut
nerokas. Sana on puhdas ja viaton. Valkoinen hattara, jonka päälle me kaikki
voimme turvallisesti tallentaa kaiken tiedon, mikä ei millään enää mahdu tietokoneillemme
eikä puhelimiimme. Todellisuus on kovasti toisenlainen. ”Pilvi” ei ole
taivaalla. Se on tuhansissa kallioihin louhituissa serverihalleissa, jotka
kuluttavat energiaa tavalla, joka on maapallollemme kestämätön. Ja vaikka
halleja vartioidaan, ne ovat haavoittuvia niin ihmisen hyökkäyksille kuin
luonnonmullistuksillekin. Mutta ajatteleeko nykynuori tätä, kun hän napsii
pilveen tuhat valkokuvaa päivässä. Väitän että ei. Eikä sitä ajattele
sähköposteja työpaikalla kuusi tuntia päivässä linkoava tietotyöläinenkään.
Muutenhan hän saattaisi vaikka jossakin välissä soittaa.
Melkein kaksisataa vuotta vanha keksintö on yhä edelleen voimissaan.
”Puhelin käyttää yksityistä polkua”, sanoi insinöörikollegani.
”Internet-välitteinen viestintä on sen sijaan moottoritie. Vaikka uusia
kaistoja, 3G, 4G, 5G ja kuinka monta uutta geetä hyvänsä tuleekaan, siellä
tulee aina olemaan ruuhkaa ja jossakin vaiheessa tulee sitten raja vastaan.”