maanantaina, heinäkuuta 27

RYHMIÄ

Somettomia päiviä: 22
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun työkaverini Ultra Bran keltaista sadetakkia

_____

Palaan aamulennolla pääkaupunkiseudulle. Juna vie lentokentältä työpaikalle. Mies laittaa viestiä. Olemme miettineet, miten lapinkylästämme voisi löytää jonkun, joka myisi hilloja. Niitä on tänä vuonna paljon. Mutta itse ei ehdi taikka pysty tarpomaan soilla massiivisaaliiseen saakka. Tässäkin facebook olisi ollut oiva apu.

Minä kuuluin naamakirjassa uskomattoman moneen ryhmään. Osa niistä oli aktiivisia, osa hiljaisia. Osa toi minulle tarvittavaa tietoa, osan sisältö oli lähinnä huvittavaa luettavaa. Sain ryhmistä vinkkejä kivoihin tv-ohjelmiin, kuulin uuden taloyhtiömme tapahtumista ja pääsin seuraamaan koiramme sisarusten edesottamuksia metsästyskokeissa.

Vaikka useampikin ryhmä herättää minussa kaipuuta, voinen hyvin elää ilman niitä. Elinhän minä ennenkin.

Lapin kyläyhteisömme facebook-ryhmä herättää kuitenkin suurimmat tunteet. Juuri sinne haluaisin postata tänään kysymyksen, myykö joku kylillä hilloja.

Huomaan lähteväni pohtimaan, uskaltaisinko venyttää hiukan haasteeni rajoja. En toki palaisi someen, mutta ilmoittaisin facebookiin Lapin talomme sen omalla nimellä ja pyytäisin sille lupaa tulla hyväksytyksi kyläyhteisömme ryhmään. Olen jo avaamassa tietokonetta, mutta käteni pysähtyy ennen power-kytkintä. Muita voin huijata, mutta itseäni en.

lauantaina, heinäkuuta 25

REISSUSSA

Somettomia päiviä: 20
Kaverikohtaamisia tänään: 2
Päivän palaute: Ystävätär kehuu jäätelöäni maailman parhaaksi

_____

On viikonloppu. Olen pohjoisessa. Matkustin päiväjunalla Helsingistä Rovaniemelle eilen. Pidin junassa etätyöpäivän. VR:n netti toimi erinomaisesti ihan viimeisiä Lapin kilometrejä lukuunottamatta. Maanantaiaamuna lennän takaisin töihin. Perhettä lukuunottamatta kukaan ei tiedä matkastani.

Mustikat talomme rinteellä ovat kypsymässä. Hillat lähisuolla ovat jo kypsyneet. Myös tatit ovat nostaneet päätään pöheiköstä. Uskon facebookin olevan täynnä niin sieni- kuin marjakuviakin. Minun kuviani siellä ei ole. Kuten ei postaustani erinomaisesta tattirisotostakaan.

Kysyn itseltäni, miksi minulla on ollut tapana kirjoittaa someen, missä minä menen ja mitä siellä teen.

Kaunisteleva versio sanoo, että päätös on ollut tietoinen. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta.

On totta että tein aktiivisesti päätöksen olla postaamatta faceen työmatkoiltani ulkomailta. Päätös on pitänyt muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Työni lennättää minua paljon. Työmatkat ovat pääosin negatiivisia. Raskaita pitkiä päiviä. Lentokoneita ja taksimatkoja. Kaupunkien yrityslaitamia. Toimistohuoneita. Yksinäisiä iltoja hotellissa. Positiivisia pisteitä ovat ainoastaan ravintolakokemukset ja ihmiset. Mutta viikottaiset ulkomaanpostaukset facebookiin antaisivat hommasta aivan väärän kuvan. Sen ymmärsin ihan itsekin. Jopa ilman algoritmien keittämän sopan syvempää ymmärrystä. Ja kun nykymaailma vielä glorifioi ulkomaanmatkailua kaikilla rintamilla. Minä en halunnut sitä tehdä. Sen sijaan minä halusin postata kauniita kuvia eri puolelta Suomea.

Mutta ovatko kotimaan reissupostaukseni olleet pelkästään matkailumainontaa? No eivät. Minä olen halunnut ystävieni Lapissa tietävän, että nyt minä olen tulossa sinnepäin. Ja kun palaan etelään, siitäkin olen kertonut. Josko joku vaikka soittaisi ja kutsuisi terassilasilliselle.

Tänään kukaan perhettä lukuunottamatta ei tiedä, että olen pohjoisessa. Enhän minä nyt kaikille voi soittaa. Mutta muutamalle ystävälle sen kyllä teen.

keskiviikkona, heinäkuuta 22

PUHELIMESTA

Somettomia päiviä: 17
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Ei ole

_____

Ystävä soittaa. On nimipäiväni. Naistenviikolla, joka jo keskiajalla syntyi sateiselle heinäkuun lopun viikolle. Naiset kun itkevät niin paljon. Tänäänkin on tullut muutamia kuuroja. Minä en ole itkenyt.

Koulukaverini on pisimmältä ajalta säilynyt ystäväni. Jälleen jätän tästä luokittelusta pois facebookissa hengaavat tuttavani, jotka olen tuntenut alakouluajoilta tai jopa ennen sitä. Eilen soitti toinen hyvä ystäväni. Entinen työkaveri, joka kertoi ostaneensa miehensä kanssa mökin. Vielä kertaakaan somettoman ajan kuluessa minä en ole itse ottanut puhelinta ja soittanut. ”Meiltä puuttuu puhelinkulttuuri”, sanoo koulukaverini. Hän tarkoittaa itseään ja minua. Minä olisin valmis laajentamaan käsitettä yhteiskuntaan laajemminkin.

Kadehdin miestäni tässä usein. Hänen puhelimensa soi useita kertoja päivässä. Itsekin hän soittaa useammin kuin viestittelee.

Osallistuin joitakin vuosia sitten työn puolesta kommunikaatiokurssille, jota piti herttainen, älykäs ja hyvin artikuloiva brittimies. Hän käytti yhden luennoista puhumalla välittämämme viestin vaikuttavuudesta. Hän sanoi, että nykyaika on mennyt tietoteknisen viestinnän osalta siihen, että jos oikeasti haluat saada viestisi perille, soita. Ihmisten sähköpostilaatikot ovat ääriään myöten täynnä. Sosiaalisen median kanavia on niin monta, että viesti tahtoo helposti hukkua. Puhelinkanavia on vain yksi. Se on hyvin tehokasta.

Edellisen nuortendekkarini keskiössä oli kuvitteellinen kännykkäyritys, joka oli syntynyt Nokian raunioille. Yritys kehitteli jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Innovaatiota, joka perustui puhelun palaamiseen. ”Uskotko sinä oikeasti, että puhelin vielä palaa puhelimena?” kysyi minua kirjojeni taustoittamisessa auttanut ystävä. En oikein osannut vastata. Tarinahan oli fiktiota. Tänään vastaisin, että kyllä minä uskon.

Ihminen tuppaa herkästi unohtamaan historian ja oman hyvin pienen siivunsa siinä. Me tuijotamme nykyhetkeä ja ajattelemme kaiken aina olleen kuten se nyt on. Tietokone syntyi takellellen reippaasti alle sata vuotta sitten, saapui ihmisten koteihin 1980-luvulla, kun minä olin lukiossa, ja valtasi maailman seuraavina parina vuosikymmenenä. Samoina, jolloin internet tuli yleiseksi tavaksi välittää tietoa. Isossa skaalassa puhutaan siis muutamista vuosikymmenistä. Ajasta, joka on kärpäsenpaska ihmisen historiassa. Mikään ei takaa, että tietotekniikan varaan rakentamamme korttitalo olisi millään tavoin pysyvä. Vaikka nykyihminen siihen sinisilmäisesti uskookin.

Suurimpana huijauksena, ja myös uhkana, pidän sanaa ”pilvi”. Kuka ikinä sanan nykyisessä tietoteknisen varaston merkityksessä onkaan keksinyt, on ollut nerokas. Sana on puhdas ja viaton. Valkoinen hattara, jonka päälle me kaikki voimme turvallisesti tallentaa kaiken tiedon, mikä ei millään enää mahdu tietokoneillemme eikä puhelimiimme. Todellisuus on kovasti toisenlainen. ”Pilvi” ei ole taivaalla. Se on tuhansissa kallioihin louhituissa serverihalleissa, jotka kuluttavat energiaa tavalla, joka on maapallollemme kestämätön. Ja vaikka halleja vartioidaan, ne ovat haavoittuvia niin ihmisen hyökkäyksille kuin luonnonmullistuksillekin. Mutta ajatteleeko nykynuori tätä, kun hän napsii pilveen tuhat valkokuvaa päivässä. Väitän että ei. Eikä sitä ajattele sähköposteja työpaikalla kuusi tuntia päivässä linkoava tietotyöläinenkään. Muutenhan hän saattaisi vaikka jossakin välissä soittaa.

Melkein kaksisataa vuotta vanha keksintö on yhä edelleen voimissaan. ”Puhelin käyttää yksityistä polkua”, sanoi insinöörikollegani. ”Internet-välitteinen viestintä on sen sijaan moottoritie. Vaikka uusia kaistoja, 3G, 4G, 5G ja kuinka monta uutta geetä hyvänsä tuleekaan, siellä tulee aina olemaan ruuhkaa ja jossakin vaiheessa tulee sitten raja vastaan.”

tiistaina, heinäkuuta 21

RUUTUAIKA

Somettomia päiviä: 16
Kaverikohtaamisia tänään: 1
Päivän palaute: Kehun tarjoilijalle ravintolan uutta ilmettä

_____

Puhelimeni kertoo minulle, että ruutuaikani on vähentynyt viime viikosta 10%. Samankaltainen viesti ruutuajasta lienee ilmestynyt puhelimeni näytölle joka viikko. En ole koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Korkeintaan ärsyyntynyt vähän. Sana ”ruutuaika” ei ole tarkoittanut minulle mitään.

Nyt klikkaan viestiä. Se vie minut uudelle sivulle, jossa on paljon taulukkoa. Pylväitä, jotka näyttävät ruutuaikani eri päivinä. Vieläkään en tiedä, miten ”ruutuaika” määritetään.

Skrollaan itseni puhelimen syvyyksiin. Tutkija minussa innostuu. Hyvänen aika, tämä vekotinhan tallentaa kaiken, mitä sillä teen. Read-outtina se ilmoittaa ajan, mitä olen käyttänyt kussakin sovelluksessa. Kivasti se myös luokittelee erilaiset sovellukset ryhmiksi. Sosiaalinen viestintä sisältää Facebookin, Instagramin, WhatsAppin ja mesen. Hyötyyn se laskee sähköpostit, kalenterin, Teamsin, Google-haut, muistiinpanot, laskimen ja excelin. Kun kuljen viikkoja taaksepäin, facebook on kyllä ollut yksi merkittävistä ruutuaikani lähteistä. Havainto ei yllätä minua. Mutta eniten minuutteja on kyllä aina saanut tuo ryhmä ”hyöty” ja hyvänä kakkosena on tullut äänikirjojen kuunteleminen. Karttasovelluksetkin ovat kuluttaneet jonkin verran aikaa, kun autoillessani tuntemattomilla seuduilla tapaan käyttää etsintään puhelinta. Yhtenä hämmentävimmistä havainnoista on Google-hakujen vähäinen ajankäyttö. Omasta mielestäni googeloin aika lailla, mutta silti näihin hakuihin näyttää kuluvan vain joitakin minuutteja päivässä.

Mutta kuinka paljon aikaa minä oikeasti facebookissa tapasin käyttää? Puhelimen tilasto kertoo päivittäisen naamakirja-aikani liikkuneen jossakin varttitunnin ja tunnin välillä. Lähes saman verran minuutteja näyttää kuluvan tällä hetkellä WhatsApp-viestintään. Reippaasti kummankin yli nousevat kuitenkin työjohdannaiset sovellukset, kuten sähköposti ja Teams, sekä puhelimen muistiinpanot-sivu, jonne tapaan kirjoitella kirjoituksiani aina kun jotakin kirjoittamisen arvoista päähäni putkahtaa. Eli usein.

Olen kieltämättä vähän yllättynyt. Kommentti ajan vapautumisesta kaikkeen olennaisempaan, kun somen jättää, ei ole harvinainen. Ihan noin tämä ei taida kuitenkaan omalta osin mennä.

sunnuntaina, heinäkuuta 19

PALAUTTEESTA

Somettomia päiviä: 14
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun tyttöä kaupan kassalla

_____

Kuuntelen radiosta eilen menehtyneen suomalaisen viihdetaiteilijan muisto-ohjelmaa. Kyynel käy silmäkulmassa pariin otteeseen. Viime kuukausina kuolema on vieraillut lähipiirissä liian usein. Eikä kyseessä ole ollut vanhoja ihmisiä, vaan nuorempia. Paljon on itkua ollut ja paljon myös ajatuksia. Siitä kuinka hauras on ihminen. Ja siitä kuinka elämä on rajallinen. Molemmat itsestäänselviä asioita. Silti liian harvaan pohdittuja.

Tänään mietin kuitenkin palautetta. Nämä jälkimuistelut, kauniit sanat ja nekrologit lienevät omaisille tärkeitä. Mutta miksi tätä hienoa palautetta ei voida antaa ihmisille vielä kun he elävät?

Somen peukutukset ovat yksi palautteen muoto. Kuin huume, joka ajaa ihmisiä haluamaan sitä lisää. Mutta miksei palautetta voisi olla muunkinlaista? Aitoa. Hyväntahtoista. Huomioivaa.

Minulla oli kerran pomo, jonka kommunikaatiokyvyt olivat varsin heikot. Niin heikot, että hänen oma ulkomainen esimiehensä piti niitä jopa etenemisen esteenä ja päättikin lähettää alaisensa kommunikaatiokurssille. Tuloksena oli positiivisen palautteen ylilyönti. Pomoni kehui minua toistakymmentä kertaa päivässä. Ehkä yhden kerran kuukaudesta uskoin hänen tarkoittavan, mitä sanoi.

Suomalainen ei ole hyvä antamaan positiivista palautetta. ”Mitä sitä nyt kehumaan.” Turhaan.

Mutta voi sitä silmien kiiltoa, kun kehun kaupan nuoren kassaneidin hienoja korvakoruja. Ihan jokainen meistä saa energiaa sielulleen, kun joku huomaa. Ja kuinka helppoa palautteen antaminen onkaan.

lauantaina, heinäkuuta 18

RESEPTITÖN

Somettomia päiviä: 13
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Uimanainen kehuu hollantilaista pyörääni ja siinä samalla minuakin

_____

Mustikka on kypsynyt eteläisessä Suomessa. Ostan rasiallisen lähikaupasta. Sekoitan kotona reippaaseen määrään haaleaa vettä vähän sokeria ja äyskäröin mukaan mustikkalasillisen. Peitän ison lasipurkin kelmulla ja nostan sen aurinkoiselle paikalle ikkunan eteen tekeytymään. Lapin lemmenjuoma on valmista parin viikon päästä.

Mikäli olisin somessa, kirjoittaisin tarinaa kehittyvän juoman mikrobiologisesta prosessista. Kuinka mustikan mukana elävä mikrobisto alkaa auringon myötävaikutuksella käyttää sokeria alkoholiksi. Tämä tuo juomaan sen herkullisen bouquetin, joka mustikan aromin ja värin ohella tekee syntyvästä mehusta erityistä herkkua. Kirjottaisin myös, että syytä sille, miksi mustikat parin viikon prosessin aikana painuvat purkin pinnalta sen pohjalle, en tiedä. Näin laittaessani olisin varma, että joku nippeliviisas facebook-kaverini kirjoittaisi kommenttikenttään tälle selityksen.

Mutta koska en ole somessa, kirjoitan reseptin paperille ja otan siitä kuvan. Lähetän sen puhelimella miehelleni pohjoiseen. Mustikat kypsynevät Lapissa parin viikon sisällä. Lähetän kuvan sähköpostin liitteenä myös muutamalle työkaverille, jotka istuivat eilen samassa lounaspöydässä, kun puhuin lempijuomastani. Eipä tiedon jakaminen hullumpaa ole näinkään.

perjantaina, heinäkuuta 17

MIEHEN ELÄMÄ

Somettomia päiviä: 12
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Kehun aamu-uintilaiturilla kanssauimarin kukallista uimapukua

_____ 

Miehen kaksiviikkoinen visiitti Helsingissä päättyy. Ajan hänet ja koiran Lapin aamujunalle. Vaihdan pyörään ja poljen töihin. Pulahdan matkalla sateen viilentämään veteen.

Tiedän miehen olevan tyytyväinen, etten kirjoita tänään someen hänen matkastaan. Kenenkään ei tarvitse tietää, missä hän on ja mitä hän tekee. Niille joiden hän haluaa siitä tietävän, hän kertoo kyllä itse.

Tässä ollaan yhdessä minun some-elämäni kipupisteistä.

Mies on vastustanut facebookia alusta asti. Syitä on monia. Hänen oli kuitenkin pakko hyväksyä minun liitymiseni tuohon salaseuraan yhdeksän vuotta sitten. Sitä mies ei ole kuitenkaan koskaan hyväksynyt, että tavatessaan omia ystäviään kaupungilla ja kertoessaan kuulumisiamme, tyypillinen vastaus on aina ollut: ”Minä tiedän tuon jo.”

Mies sanoo, että hänen elämänsä on hänen omansa. Minä sanon, että meidän elämämme on molempien yhteinen, ei yksin hänen.

Mutta ainakaan juuri nyt kummastakaan noista elämistä, niin hänen kuin meidänkään, ei tiedä juuri kukaan yhtään mitään.