KIRJE

Somettomia päiviä: 50
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Eilisen päivän palaute: Pubivisan naapurijoukkueen vanhempi herra on sitä mieltä, että olen joskus saattanut olla kaunis

_____

Minulle kirje on pyhä asia. Olen kasvanut aikana ennen somea tai edes internettiä. Olin suullisesti aika kömpelö lapsi. Mikäli halusin ilmaista tunteitani, minun piti kirjoittaa. Kirjoitin päiväkirjaa, mutta myöhemmin myös monia kirjeitä. Nuo kirjeenvaihdot ovat säilyneet merkittävinä asioina omassa historiassani, niin omien kuin saamienikin kirjeiden osalta.

Yksi lempikirjoistani, niistä siis jotka vaikuttavat itsessä syvälle sieluun asti, on Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881-1929. Kirja koostuu ainoastaan tuon kultturellisesti merkittävän naisen joko lähettämistä tai saamista kirjeistä.

Oman elämäni kirjeistä ei kirjaa saisi. Ensin tuli tietokone, sitten tuli internet ja lopulta tulivat sosiaalisen median monet kanavat. Kirje kuoli jalkoihin.

Kirjoittelin edellistä kirjaani pari vuotta sitten viikon ajan Kirjailijaliiton Ateenan residenssissä. Viikko oli työntäyteinen. Melkein loukkaus kaupungille, jossa asustin. Pari reissua keskustaan kuitenkin tein. Toisella niistä törmäsin pikkuriikkiseen paperikauppaan, joka oli täynnä erilaisia kirjepapereita, kirjekuoria, kyniä ja kummallisia kommervenkkejä liittyen kirjeiden kirjoittamiseen. Visiitti kauppaan vei minut aikamatkalle nuoruuteen, enkä voinut olla ostamatta sitä sun tätä. Kotiinpalattuani googeloin erilaisia ”penpal” yhteisöjä ja liityinkin siihen isoimpaan. Profiilini mukaan minulle allokoitiin kaksi kirjekaveria, molemmat amerikkalaisia keski-ikäisiä kotiäitejä. Kirjeenvaihtomme tyrehtyi noin kolmen vaihtokerran jälkeen. Vedin tilanteesta itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirje sinällään ei ole se juttu. Sisällön pitää ajaa, ei muodon.

Tänään on ollut erityisen raskas työpäivä. Pettymyksiä, epäonnistumisia ja potkuja navan alle toinen toisensa perään. Kun päivän päätteeksi lopulta jaksan pyöräillä uuteen Helsingin kotiin, heitän patjan viileälle parvekkeelle ja rojahdan siihen. Nostan jalat ylös ja suljen silmät. Päässäni pyörii. Lujaa.

Viisitoista minuuttia menee ennen kuin nousen, haen kirjoituspöydän laatikosta Ateenasta ostamaani kirjepaperia sekä kynän ja annan tulla. Tällä kertaa kirjettä ajaa sisältö, ei muoto. Yhä edelleen on epäselvää, löydänkö mistään osoitetta, johon voin postittaa kirjoittamani kirjeen.