TAPOJA

Somettomia päiviä: 46
Kaverikohtaamisia tänään: 0
Päivän palaute: Työkaveri kertoo tyttärensä koukuttuneen nuortenkirjasarjaani

_____

On aamu. Uin. Syön tuorepuuron. Juon kupillisen kahvia. Sama rutiini toistuu jokaisena aamuna. Se on yksi monista tavoista, joita minulla on. Erikoisinta tässä on, etten edes pidä kahvista. Jos joku tarjoaa minulle sitä johonkin muuhun ajankohtaan kuin aamulla, sanon ”ei kiitos”. Mutta aamulla kupillinen on pakko saada. Muuten päivä ei ala oikein.

Myönnän olevani rutiini-ihminen. Tiedän asian välillä ärsyttävän miestäni, joka on enempi sellainen spontaani heittäytyjä. Väitän kuitenkin etten ole ruutinieni kanssa yksin. Tavat tuovat turvallisuutta. Tietyissä elämänvaiheissa niillä on enemmän merkitystä kuin toisissa. Erityisen tärkeitä ne ovat elämänkaaren kummassakin päässä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Myös kriisit nostavat niitä esiin. Esimerkiksi kun työpaine nousee korkeuksiin ja burn-out uhkaa nurkan takana, tutut tavat pitävät pystyssä. Tästäkin minulla on kokemusta.

Näinä seitsemänä kuluneena somettomana viikkona olen yrittänyt rikkoa yhtä tapaani, joka näyttää juurtuneen minuun syvälle. Se on tietysti tapa tarttua puhelimeen aina kun tulee tyhjä hetki. Puhelinhan on tietysti aina saatavilla. Pöydällä, käsilaukussa tai hyllynkulmalla latautumassa. Välillä mietin, kuinka paljon käytäntö onkaan muuttunut nuoruusvuosistani, jolloin ei lankapuhelimen ääressä todellakaan ollut koko ajan. Eikä siihen edes ollut pakko vastata, aina kun se soi, vaikkapa jos oli päivällinen kesken. Nyt puhelin näyttää olevan universumin keskiössä.

Tämä pinttynyt tapa on jännällä tavalla näyttänyt saapuneen osaltani tiensä päähän. Tokikin kävelen puhelimen luo usein. Tai kaivan sen laukusta, kun istun bussiin. Mutta siinä se sitten onkin. Enää kun ei ole facebookin sini-puna-valkoista logoa, jota täpätä katsoakseen, mitä jolle kulle kuuluu. Eikä ole myöskään Instagramia, jonka avulla voisi kurkistaa tyttärien elämään. Monta kertaa olen huomannut tuijottavani tyhmänä kädessäni olevaa puhelinta. Mitä ihmettä minun tällä kuuluisi tehdä? No jotain tehdäkseni avaan sitten sähköpostin. Ja sekös on aivan infernaalisen väärä teko. Minä kun en vapaa-ajalla aio lukea työviestejä. Tämän päätöksen tein jo useita vuosia, ehkä jopa vuosikymmen sitten. Näinollen asetan puhelimen takaisin sinne, mistä sen otin. Ainakin yksi tavoistani on nyt ollutta ja mennyttä.